Rakastuin pitkästä aikaa kirjaan viime kesänä, kun kuuntelin Matts Strandbergin Hoivakodin. Minua viehätti erityisesti se, että vaikka kyseessä olikin kauhutarina hoivakotiin pesiytyvästä pahasta, kuvattiin dementoituneet vanhukset silti inhimillisesti. Lisäksi mukana oli myös sateenkaariteema, saumattomasti ja taidokkaasti juoneen sulautettuna. Mieleeni tuli väistämättä eräs luovan kirjoittamisen opinkappale, jossa meitä opiskelijoita ohjeistettiin olemaan kirjoittamasta vähemmistöjen edustajia päähenkilöiksi.
Syy oli tämä: jos tarinan päähenkilö on vaikkapa homo, kyseessä on niin dominoiva ominaisuus, ettei kokonaisuus nyt vain toimi, ellei tarinakin sitten keskity homouteen. Lukija miettii koko ajan, miksi tämä päähenkilö tässä on homo, kun piirre ei liity yhtään mihinkään. Homot kuulemma kokevat myös keskimääräistä enemmän syrjintää, mitä ei voi jättää huomiota. Asiaa valaistiin esimerkillä: Jos päähenkilö on orpo -mikä taatusti on kaikkein mielestä aivan neutraali ominaisuus (sillä eihän tässä homopäähenkilöiden vastustamisessa tietenkään ole kyse homojen vastustamisesta!) - lukija hämmentyy, jos orpous ei liity millään tavalla juoneen. Ja toki on totta sekin, etteivät homoista kirjoitetut kirjat kauheasti myy.
Aiheesta syntyi keskustelua.
Nyt olen rakastunut taas. Tällä kertaa kirja on Minna Lingrenin Vihainen leski. Tarina kertoo 74-vuotiaasta Ulla-Riitasta eli Ulliksesta, joka on viimeiset vuodet toiminut täyspäiväisesti vuodepotilaaksi päätyneen aviomiehensä omaishoitajana. Kun miehen elämä päättyy, Ullis päättää ryhtyä taas elämään omaa elämäänsä, ja siihenhän kuuluu muun muassa sähäkkä hiusväri, seksilihaksia vahvistavat jumppatuokiot ja railakkaat baari-illat ystävien kanssa.
Nämä kaksi kirjaa eroavat toisistaan kuin elefantti ja mittarimato, mutta yhteistä on vanhuusteema ja se, että ne nostavat esiin harvemmin kuvattuja hahmoja ei-stereotyyppisessä valossa. Vanhukset ovat ensisijaisesti ihmisiä. Vihainen leski kiroilee, juo ja käyttäytyy ikäisekseen ei-toivotulla tavalla. Juuri siksi hän onkin niin ihastuttava. Itse ammensin melkolailla vahvaa samaistumispohjaa kohtauksista, jossa Ulliksen lapset marssivat kuvioihin "panemaan asioita kuntoon" , toisin sanoen toimittamaan äitiään dementiakotiin. Sinnehän leskirukat ovat menossa ennemmin tai myöhemmin, ja ajoittain villiksi äityvä elämäntyylihän on selvä merkki siitä, etteivät molemmat airot ulota enää veteen asti. Sinun parastahan me tässä, ulkopuoliset tietävät parhaiten!
Tarvitseeko minun perustella, miksi vähemmistössä olevien hahmojen keskiöimisen toppuuttelu on paitsi turhaa, myös äärimmäisen typerää? Uskon, että nämä kirjat myös myyvät, ja itse suosittelen niitä myös joululahjoiksi. Mielenkiintoisimpiahan ovat ne tarinat, joita emme ole jo ehtineet kuulla tuhanteen kertaan. Sitä paitsi äänen vaimentaminen tietyiltä ihmisiltä on valheelliseen kuplaan sulkeutumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti