Tarvitsen apua, mutta en ole lapsi

Katselin dokumentin Wheels of Freedom, jossa liikuntarajoitteinen Ville lähti toteuttamaan unelmaansa ajaa sähköpyörätuolilla Oulusta Lissaboniin. Mukaan lähti kolme avustajaa. Katsojana kasvoi nopeasti tatti otsaan. Dokumentti on ihan oppikirjaesimerkki aiheesta, jonka kanssa itsekin joudun taistelemaan jatkuvasti: avustettavaa kohdellaan kuin lasta.

Varsinkin yksi avustajista on toistuvasti äänessä, hääräämässä ja säätämässä. Infantiili kohtelu alkaa jo alussa, kun Villeä aletaan pukemaan päivän ajomatkaa varten. Ensin puetaan "homot" sukat - "Älä nyt, jos sulla on homo takki, voi olla homot sukat" - ja upotetaan pää vastusteluista huolimatta kommandopipoon, pukeutua pitää, siellä kun on niin kylmä viima! Hotellihuoneessa Villeä maanitellaan, eikö voitaisi lähteä Tallinnan yöhön, mutta mies haluaa vain nukkua, ja avustajat lähtevät keskenään ja myöhästyvät sovitusta aamuvuorosta. Ja tunkaiseepa tämä suulas avustaja Villelle ripsiväriäkin, kun tämä pyytää kosmetiikkaosastolla testerikajaalia silmiensä ympärille.

Voi jeesuksen pyssyt!

Tietysti kyse on paljon myös siitä, mitä jäi kameroiden ulkopuolelle ja mitä juuri Villen ja hänen avustajiensa välinen kemia kestää: voi olla, että homosukkien pukeminen menee heidän välillään molemminpuolisesta vitsistä. Mutta on myös pari muuta juttua: avustajat tekstailevat toisilleen tiedon Villen tilin saldosta ja masinoivat (suulaan avustajan johdolla) intervention, jossa vaativat tältä selkeämpää johtajuutta.

Ymmärrän hyvin, miksi Villen johtajuus on välillä hakusessa.  Matkailussa tulee aina eteen ennakolta odottamattomia asioita.  Haastetta syntyy, kun pitää neuvoa asioissa, joita ei itse ole koskaan fyysisesti tehnyt.  Ville ei osaa aina antaa vastauksia, koska hänellä ei ole niitä. Jos avustaja ottaa dominoivan roolin, hän on vallankaappauksen tehnyt piilojohtaja. Se, jonka näkemykseen avustettava oppii luottamaan, koska asiat näyttävät aluksi sujuvan ja noudattavan annettuja tehtävänantoja, tai se, johon avustettavan on pakko luottaa, koska tämä jatkaa niin kauan kunnes saa tahtonsa läpi.  Aina lopulta se, joka aiheuttaa muille mielipahaa ja draamaa, koska kyllästyy tekemään kaikkea itse.

Kaikkein oksettavin kohtaus nähdään vanhusten palvelutalossa, josta matkalaiset saavat yöpaikan yhdeksi yöksi ja heille tuodaan iltapalaa. Ville ei sano (ääneen) kiitos, ja yksi avustajista huikkaa hänelle: ”Miten sanotaan?”

Uskokaa tai älkää, kaikki edellä kuvatut tilanteet olisi voinut hoitaa paremmin. Niin, että Villeä olisi kohdeltu aikuisena miehenä.

Vaikka avustettava unohtaisikin kiitoksen epähuomiossa tai ihan pelkkää mulkkuuttaan, missään kohtaa se ei ole avustajan ongelma. Mutta tulihan sitä sanomista myös siitä, ettei Ville ole kiitollinen avustajilleen siitä, että nämä tekevät asioita hänen eteensä.

Jos pitäisi lausua kiitos jokaisesta avustustoimenpiteestä, saisi päivän mittaan pokkailla aika paljon. Jos pitäisi olla kiitollinen siitä hyvästä, että joku viitsii tulla ja avustaa, olisi kiitollinen siitä että saa perusihmisoikeuksiaan toteutettua - ikäänkuin ne olisivat lahja, jota kaikki eivät välttämättä saa. Se on jo vittuilua.

Hyvä, että suulas avustaja sentään pyysi käytöstään jälkeenpäin anteeksi.