Löysin jokin aika sitten kivan appsin. Olen nähnyt sähköpostin tulemisen ja sähköpostin näivettymisen pikaviestien tieltä, mutta kaikkein kovimmin olen jäänyt kaipaamaan sitä aikaa, kun ihmiset vielä kirjoittelivat toisilleen kirjeitä. Siis niitä ihan oikeasti kuoreen suljettavia ja postilaatikoihin tipautettavia kirjeitä.
Nykyisin kotiosoitteen julkaiseminen saattaa olla turvallisuusriski, mutta Penpals-sovelluksella pääsee melko lähelle alkuperäistä kirjeenvaihtokokemusta. Käytännössä homma toimii niin, sovellukseen käyttäjänimellä kirjautuneet henkilöt kirjoittavat kirjeitä, jotka toimitetaan satunnaisille vastaanottajille ympäri maailman. Jos kirjeeseen vastaava on laittanut näkyviin sijaintinsa, saa kirjeen vastaanottaja jokaisesta uudesta maasta "leiman", maata koskevan inforuudun ja lisää kilometrejä kirjeidensä yhteenlaskettuun matkustuspituuteen. Tilastojen avulla voi seurata, millaisiin paikkoihin ja miten pitkälle omat kirjeet ovat päätyneet.
Nerokasta eikö? Yhden miinuksen toki antaisin siitä, että tässäkin sovelluksessa on luotu profiili- ystäväpyyntöjärjestelmä. Hauskempaa olisi, jos uusiin ihmisiin todella joutuisi tutustumaan pelkästään kirjeitse, näkemällä hieman vaivaa. Oikeastaan useampienkin seuranhakupalvelujen pitäisi toimia niin. Rakkaushan tulee aina randomisti, mutta Tinder-profiilit luovat odotuksia.
Mutta sitten ne kirjeet! Kirjoitustoiminnolla aukeava tekstikenttä pyytää kirjoittamaan kirjeen ja muistuttaa, että ensivaikutelma on kaikki kaikessa. Sitten kokeilen. Tuijotettuani valkoista ruutua useita minuutteja tajuan, että minulla ei ole hajuakaan, miten kirje kirjoitetaan.
Koska olen nostalgisessa tilassa, päädyn kirjoittamaan yhden kysymyksen siitä, mitä vastaanottaja kaipaa lapsuudestaan. Saan vastauksen: Pissaa housuissani, lol.
No niin. Tällä välin saan myös itse kirjeen, jossa minulta kysytään, pidänkö kauhuelokuvista. Kun vastaan, että jotkut niistä aiheuttavat kyllä minulle painajaisia, kirjeen lähettäjä pyytää anteeksi eikä enää vastaa seuraavaan kysymykseen. Kysyn toiselta vastaajalta, joka on ilmoittanut kaipaavansa kotiaan Denverissä, mitä tapahtui. Me muutimme, kuuluu kaksisanainen vastaus.
Pidän harmistuneen paussin. Oikeastaan mietin sitä, onko Penpalsilla sittenkään tavanomaista pikaviestiperseilyä enempää tarjottavaa, kun minulle saapuu uusi viesti. Se on vastaus lapsuuskysymykseeni. Se on pitkä. Se on vuorovaikutteinen ja sen lopussa kysytään, mitä minä itse kaipaan lapsuudestani. Se on oikea kirje.
Naputtelen innostuneena vastauksen. Selitän kaipaavani menneiden aikojen viattomuutta, ei-totuudenjälkeistä aikaa, sitä että asioita piti odottaa niin että niin että ne tuntuivatkin joltain. Lisään loppuun, että olen pyrkinyt aikuisiälläkin säilyttämään lapsenomaisen innostuksen asioihin. Vastaus saapuu jonkin ajan kuluttua. Sydämeni väjäröi innosta. Viesti on taas pitkä. Mutta se alkaa tikkamaisesti sanalla Miten?
Uusi kirjeystäväni mietelmöi pitkästi siitä, ettenhän voi säilyttää lapsenomaisuutta, koska en ole sama ihminen kuin lapsena, vaikkakin yrittäminen ei ole sama asia kuin olla jotain. Viattomuuskin minulta on nähtävästi mennyt jo aikoja sitten. Sydämeni väräjöinti lakkaa. Mietin, miten voisin selittää, mitä lapsenmielisyys tarkoittaa. Ehkä välissämme on kielimuuriakin, koska kirjoittelemme englanniksi. Vahvemmin minusta tuntuu kuitenkin siltä, ettei childlike excitement aukea sille, joka ei sitä ilmiselvästi tunne. Sekin, että näkemykseni on noin tiukasti torpattu, loukkaa.
Jossain vaiheessa muistan, että kirje kirjotettiin niin, että ensin tuli Moi, mitä kuuluu? Minulle kuuluu hyvää ja sitten kuvailtiin, mitä on tehnyt viime viikkojen aikana. En kuitenkaan lähde siihen. En oikein jaksa. Musiikin suurkuluttajana mieltäni ovat aina lämmittäneet netissä ulkomaalaisten kanssa käydyt suomimusiikkikeskustelut, joten annan Penpalsille vielä yhden mahdollisuuden ja lähetän matkaan viestin Pidätkö Hanoi Rocksista?
Saan seuraavat vastaukset:
Mistä oikein puhut?
En ole koskaan nähnyt heitä.
En oikeastaan.
Olikohan tämä sittenkään niin kiva appsi?
Myönnettäköön, että silloin kun harrastin kirjeenvaihtoa, olin lapsi. Ehkä minulla ei tuolloin voinut vielä olla aavistustakaan kirjeitä rustaavista mansplainereista, vitsiniekoista ja turkkilaisista vaimoa etsivistä peräkammaripojista. Suljettiinko kirjekuoriin aikoinaan myös kikkelinkuvia? Kirjoitettiinko parin sanan mittaisia älynväläyksiä postikortteihin, joita piti valita kuvien saatavuuden mukaan?
Lapsuuteni kirjeenvaihto oli harrastus, josta pidettiin kiinni. Se ei ollut ajanvietettä, joka puuhasteltiin vain postimerkkien, ei vastaanottajan kustannuksella. Vai oliko entisissä ajoissa sittenkin enemmän yhteisöllisyyttä, enemmän vaivannäköä, enemmän toveruutta? Mitä tapahtuisi, jos lähettäisimme toisillemme viikon ajan twiittien sijaan kirjeitä? Sen minä haluaisin tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti