sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Rakastan rajoitteitani

Twitterissä on menossa #ILoveMyDisability -kampanja. Hastagilla kerrotaan siis, mikä tekee omasta vammasta tai muusta vastaavasta rakastettavan!

Jaan omia ajatuksiani.

Viime vuosi oli minulle henkisesti poikkeuksellisen raskas. Päivä toisensa jälkeen kului yhtenä tasaisen harmaana puurona, eikä muutoksiin ollut mahdollisuutta. Muutuin voimattomaksi zombieksi. Jos jotakin tapahtui, se oli harvoin positiivista, ja lopulta hyvät ja iloisetkin asiat lakkasivat tuntumasta miltään. Aloin kaivata lauantai-iltapäiviä, jolloin tavakseni oli tullut juoda lasillinen punaviiniä.

Viini avasi tunniksi taivaan. Sekä lihasjännitykseni että sisäinen ahdistukseni raukesivat. Kuulostaa ehkä hullulta, että joku pitää yhtä punaviinilasia viikossa jotenkin merkityksellisenä määränä. Monethan juovat joka viikonloppu paljon enemmän! Sitä juuri aloinkin ajatella.

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta, kun odottamalla odotin seuraavaa lasillista. Miksi juomakansa juo? Nollautuakseen arjen paineista? Saadakseen rohkeutta ottaa kontaktia siihen ihmiseen, jonka kanssa haluaisivat viettää loppuillan ja kenties loppuelämänsä? Kaikkeen tuntuu liittyvän halu paeta todellisuutta.

Mutta mikä tekee terveen, vammattoman ja rajattomien mahdollisuuksien keskellä sukkuloivan ihmisen elämästä niin rankkaa, että sitä haluaa paeta joka viikonloppu? Rankka duuni, raskas perhearki, hankalat ihmissuhteet ja vaikeus luoda uusia ihmissuhteita - mutta eikö noiden asioiden luulisi sujuvan paljon kitkattomammin ilman minkäänlaisia rajoitteita.

Tässä päästään kupletin ytimeen. Kun minun on pitänyt tehdä elämässäni valintoja, minun on täytynyt todella miettiä, mitä teen. Minun on täytynyt valita koulutus, joka johtaa paitsi rajoitteisiini sopivaan, myös mieleiseen ammattiin. Minun täytyy keskittyä ihmissuhteissani ihmisiin, jotka hyväksyvät minut ja pitävät minusta, ystäviin, jotka jaksavat panostaa ystävyyteen silloinkin, kun en itse jaksa olla aktiivisempi osapuoli. Jos joskus haluan perustaa perheen, joudun miettimään tarkkaan, millaista perhearki on ja miten sen hoidan. Kirvelevien oppirahojen maksamisen sijaan olen voinut keskittyä enemmän siihen, mistä nautin ja keitä rakastan. Yllätyksille ja paremman puutteessa tehdyille valinnoille on jäänyt paljon vähemmän tilaa.

Tämä on lahja, jonka vammani on antanut minulle. Uskon, että jatkuva omien konstien sumpliminen on tehnyt minusta paljon luovemman ja vähemmän ulkokultaisemman. Siksi rakastan rajoitteitani.

Käy sinäkin twitterissä kertomassa, miksi rakastat omia rajoitteitasi. Jätä myös kommentti tähän blogiin! Levitetään yhdessä rajoitteiden ilosanomaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti