Vammainen kirjailija vai kirjaileva vammailija?

Kirjoittajana mietin aika ajoin sitä, miten oma liikuntarajoitteisuuteni vaikuttaa uraani tai mahdollisesti tulevaan menestykseeni. Minulle on sanottu, ettei liikuntarajoitteisuudella ole merkitystä. Jos kirja on hyvä, lukijoita ei kiinnosta pätkääkään, istuuko sen kirjoittaja pyörätuolissa vai ei. Himolukijana väite on osaltaan helppo uskoa. Olen lukenut tusinoittain hyviä kirjoja, joiden kirjoittajista en tiedä kanteen painettua nimeä enempää.

Luin hiljattain Jonna Monosen esikoisteoksen Hiljaa pimeässä. Kirja kiinnosti erityisesti sen vuoksi, että kirjailija on syntymästään asti sokea, ja sijoittanut hyytävän jännärinsä päähenkilöt pilkkopimeään, romahtaneessa tippukiviluolassa käytävän selviytymistaistelun keskelle. Lisäksi Monosen nimi oli tullut tutuksi paitsi omia teoksianikin myytävästä Elisa Kirjasta, myös some-kirjoituksista, joissa hän kertoi itseään koskevaan Wikipedia-artikkeliin kohdistetusta ilkivallasta. Vähemmän yllättävästi Suomi24-keskustelupalstalta löytyy pitkä Monosta ruoskiva keskusteluketju.

Olipa vammainen kirjailija sitten jonkun mielestä hyvä tai huono tai olipa Internet sitten miten täynnä tyhjää vihapuhetta ja mollaamista tahansa, ei pääse karkuun sitä tosiasiaa, että vammaisuus herättää joissakuissa tunteita. En voi olla miettimättä, olisiko Monosen Wikipedia-sivua edes vaivauduttu peukaloimaan, jos tämä olisi ollut tavallinen, näennäisesti vammaton esikoiskirjailija, jonka teos ei ole ylittänyt kohisten valtakunnallista uutiskynnystä. Vertailukohtia minulla ei ole. 

Tyypillisesti vammaisten ihmisten saavutuksiin ja menestykseen kielteisesti suhtautuvat näkevät pelkkää vammaisuutta ja kuvittelevat myös kaikkien muiden ajattelevan samalla tavalla. Positiivinen huomio johtuu vain vammasta. Ihmiset jakelevat sympatiapisteitä, kun kysymys on vammaisuudesta. Teos voi olla kelvollinen ollakseen vammaisen tekemä. Vammaiset eivät voi saada samanlaista arvostusta kuin vammattomat. Ajatusmalliin ei mahdu ainuttakaan argumenttia, jonka mukaan vammaisen tekemää työtä olisi mahdollista arvostaa vammasta irrallisena. Pahimmillaan kielteisyys voi johtaa näpäyttämisen haluun, niinkuin ehkä Jonna Monosen tapauksessa, ilkivaltaan.

Toinen kysymys on, tarvitseeko nykykirjailija ympärilleen tiivistä mediaverkkoa voidakseen olla kiinnostava kirjailija. Esille on viime aikoina noussut useampikin katsantokanta siitä, ettei mehevän terävä kynänkärki enää riitä, vaan menestyvän kirjailijan on oltava myös varteenotettava mediapersoona. Ajatus on monella tapaa kammottava. Voin hyvin uskoa liikuntarajoitteisuuteni kiinnostavan mediaa, mutta valitettavasti se saattaisi olla pelkästään kiinnostunut siitä. Olen tähän mennessä kirjoittanut yhden vammaispoliittisen chick lit-romaanin ja yhden humoristisen vampyyriromaanin, enkä haaveile kasvojen antamisesta pyörätuolin käyttäjälle. Joitain isompia asioita omassa elämässäni olen halunnut jakaa yleisölle kannustaakseni heitä toteuttamaan omia unelmiaan ja tavoitteitaan, mutta inspiroivan arjen sankarin viitta ei ole minulle sopivaa kokoa.

Minä kirjoitan paljon tekstiä siksi, että edes joku pohtisi näitä asioita.