perjantai 19. helmikuuta 2016

Vammainen kirjailija vai kirjaileva vammailija?

Kirjoittajana mietin aika ajoin sitä, miten oma liikuntarajoitteisuuteni vaikuttaa uraani tai mahdollisesti tulevaan menestykseeni. Minulle on sanottu, ettei liikuntarajoitteisuudella ole merkitystä. Jos kirja on hyvä, lukijoita ei kiinnosta pätkääkään, istuuko sen kirjoittaja pyörätuolissa vai ei. Himolukijana väite on osaltaan helppo uskoa. Olen lukenut tusinoittain hyviä kirjoja, joiden kirjoittajista en tiedä kanteen painettua nimeä enempää.

Luin hiljattain Jonna Monosen esikoisteoksen Hiljaa pimeässä. Kirja kiinnosti erityisesti sen vuoksi, että kirjailija on syntymästään asti sokea, ja sijoittanut hyytävän jännärinsä päähenkilöt pilkkopimeään, romahtaneessa tippukiviluolassa käytävän selviytymistaistelun keskelle. Lisäksi Monosen nimi oli tullut tutuksi paitsi omia teoksianikin myytävästä Elisa Kirjasta, myös some-kirjoituksista, joissa hän kertoi itseään koskevaan Wikipedia-artikkeliin kohdistetusta ilkivallasta. Vähemmän yllättävästi Suomi24-keskustelupalstalta löytyy pitkä Monosta ruoskiva keskusteluketju.

Olipa vammainen kirjailija sitten jonkun mielestä hyvä tai huono tai olipa Internet sitten miten täynnä tyhjää vihapuhetta ja mollaamista tahansa, ei pääse karkuun sitä tosiasiaa, että vammaisuus herättää joissakuissa tunteita. En voi olla miettimättä, olisiko Monosen Wikipedia-sivua edes vaivauduttu peukaloimaan, jos tämä olisi ollut tavallinen, näennäisesti vammaton esikoiskirjailija, jonka teos ei ole ylittänyt kohisten valtakunnallista uutiskynnystä. Vertailukohtia minulla ei ole. 

Tyypillisesti vammaisten ihmisten saavutuksiin ja menestykseen kielteisesti suhtautuvat näkevät pelkkää vammaisuutta ja kuvittelevat myös kaikkien muiden ajattelevan samalla tavalla. Positiivinen huomio johtuu vain vammasta. Ihmiset jakelevat sympatiapisteitä, kun kysymys on vammaisuudesta. Teos voi olla kelvollinen ollakseen vammaisen tekemä. Vammaiset eivät voi saada samanlaista arvostusta kuin vammattomat. Ajatusmalliin ei mahdu ainuttakaan argumenttia, jonka mukaan vammaisen tekemää työtä olisi mahdollista arvostaa vammasta irrallisena. Pahimmillaan kielteisyys voi johtaa näpäyttämisen haluun, niinkuin ehkä Jonna Monosen tapauksessa, ilkivaltaan.

Toinen kysymys on, tarvitseeko nykykirjailija ympärilleen tiivistä mediaverkkoa voidakseen olla kiinnostava kirjailija. Esille on viime aikoina noussut useampikin katsantokanta siitä, ettei mehevän terävä kynänkärki enää riitä, vaan menestyvän kirjailijan on oltava myös varteenotettava mediapersoona. Ajatus on monella tapaa kammottava. Voin hyvin uskoa liikuntarajoitteisuuteni kiinnostavan mediaa, mutta valitettavasti se saattaisi olla pelkästään kiinnostunut siitä. Olen tähän mennessä kirjoittanut yhden vammaispoliittisen chick lit-romaanin ja yhden humoristisen vampyyriromaanin, enkä haaveile kasvojen antamisesta pyörätuolin käyttäjälle. Joitain isompia asioita omassa elämässäni olen halunnut jakaa yleisölle kannustaakseni heitä toteuttamaan omia unelmiaan ja tavoitteitaan, mutta inspiroivan arjen sankarin viitta ei ole minulle sopivaa kokoa.

Minä kirjoitan paljon tekstiä siksi, että edes joku pohtisi näitä asioita.                                            
  

1 kommentti :

  1. Hei! Kiitos todella hyvästä kirjoituksesta! En ole tuota Suomi24:n ketjua lukenut, kun muutenkaan en kyseistä palstaa seuraa, mutta voin kuvitella, millainen ruoskinta siellä on käynnissä. Kukin meistä vammaisista tekee oman ratkaisunsa siinä, miten paljon antaa itsestään julkisuuteen. Oma ratkaisuni on, että haluan antaa näkövammaisille rohkaisua ja toisaalta välittää eteenpäin, että meistä on muuhunkin kuin työttömyyskortistoon. Nyt kun hallitus suunnittelee 61:n miljoonan säästöjä vammaispalveluihin, on mielestäni yhä tärkeämpää puolustaa vammaisten asemaa. Saarnaamisen sijaan - joskin toisinaan syyllistyn siihenkin - haluan lähestyä ihmisiä pehmeämmillä keinoilla: tarjota ajanvietettä, vastailla kysymyksiin ja yksinkertaisesti näyttää, miten vammainenkin voi elää täysipainoista elämää. Samassa paketissa siis monta asiaa. Jo ennen kirjani julkaisua olin paljon medioissa erilaisten vammaisasioiden merkeissä ja tein useita vierailuja kouluihin, oppilaitoksiin ym. Kirjan julkaisu on nyt minun tapauksessani vain jatkumo tälle "yhden ihmisen sokkoristiretkelle." Asun Saksassa, jossa näkövammaisten asema on paljon heikompi kuin Suomessa. Täällä, kuten valtaosassa hyvinvointimaista, sokeiden lasten oikeus käydä tavallista koulua, Celian ja Tiedonhallintapalvelun kaltaiset tiedonvälityskanavat ja oikeus henkilökohtaiseen avustajaan ovat pelkkiä unelmia.
    Mitä muihin sairauksiin tulee, kärsin näkövammani lisäksi, ja olen kärsinyt, eräistä harvinaisemmista sairauksista, joihin on ollut hankalampi löytää vertaistukea. Olen kuitenkin saanut apua ja haluan vastavuoroisesti tarjota nyt apua toisille samaan veneeseen joutuneille. Myötätuntoa tai sääliä en terveysasioista kertomisella hae vaan haluan tarjota kohtalotovereille rohkaisua. Kieltämättä aika outoa, että sama ihminen on niin monessa mukana: listalla on julkaissun kirjan lisäksi mm. sokeus, Scheuermannin tauti, vaikea ylipaino, kolmoishermosärky, vaikea masennus ja kasapäin muuta "mukavaa." On vain kohtalon oikku, että tämä kaikki on käynyt yhdelle ihmiselle. Niinpä otankin kaiken positiivisen irti myös negatiivisesta ja yritän auttaa toisia ja samalla itseänikin.
    Iso kiitos sinulle ja kaikkea mahdollista hyvää! Terkuin Jonna

    VastaaPoista