torstai 16. lokakuuta 2014

Täti Vapun tupa

Harriet Beecher-Stowen vuonna 1852 kirjoittaman nuortenkirjan "Setä Tuomon tupa" on sanottu vaikuttaneen ratkaisevasti USA:n värillisten orjien vapauttamiseen ja Pohjois- ja Etelävaltioiden välisen orjasodan puhkeamiseen. Ei siis ihme, että teosta kutsutaan merkittäväksi. Jo ilmestymisvuonnaan se rikkoi myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, ja Englannissa sen yli miljoonan kappaleen myynnin edelle ylsivät vain Raamattu ja hartauskirjat. Tuomo-orjan kohtalo erilaisten isäntien alamaisuudessa koskettaa ihmisiä yhä sukupolvesta toiseen.

Vammaisena ihmisenä elämisessä on nykypäivänä on paljon yhtymäkohtia siihen asemaan, jossa afroamerikkalaiset ovat aiemmin eläneet. Afroamerikkalaisia ei nähty tasavertaisina yhdessä valkoihoisten kanssa, heidät valjastettiin pelkäksi palvelusväeksi ja heitä pidettiin valkoista väestöä vähempiälyisempänä. Heidän ei ollut sallittua käyttää edes samoja käymälöitä kuin valkoihoiset.

Kun ensimmäiset afroamerikkalaiset ilmestyivät televisioruutuihin, kyse oli ennenkuulumattomasta tapahtumasta, joka vaati paljon työtä. Viihdemaailmassa värillisiin taiteilijoihin suhtauduttiin skeptisesti. Michael Jacksonin tarjotessa "Billie Jean" -musiikkivideonsa MTV:lle 1980-luvun alkupuolella vastapuolelta kuului nurinaa "mustat pojat olleet kanavalla ennenkään soitelleet, eivätkä soittaisi nytkään"-mentaliteetilla. Jackson ulvoi naurusta matkalla pankkiin, mutta vielä silloinkin, kun tummaihoiset megatähdet tekivät tuloaan, pidettiin tarkkaa huolta siitä, etteivät he kuulostaneet tai näyttäneet "liian mustilta". Tasapainottelu oli hankalaa, sillä vastapuoli saattoi vuorostaan syyttää "juurien unohtamisesta". Whitney Houston kommentoi asiaa Essence-lehdelle toisen soololevynsä ilmestymisen aikaan 1980-luvun puolivälissä, ettei osannut laulaa "mustasti" tai "valkoisesti", vaan osasi vain laulaa.

Afroamerikkalaisilla on aina ollut oma kulttuurinsa riippumatta siitä, miten paljon erilainen ihonväri on asettanut vaatimuksia oman kyvykkyytensä todistamiselle ja taiteelliselle myyvyysarvolle. Lopulta erot "mustuuden" ja "valkoisuuden" välillä ovat haalistuneet. Vammaisilla ihmisillä vastaavaa kulttuuriperintöä ei paljoakaan ole. Ruumiin ja älyn rajoitteet ovat luoneet vahvoja näkemyksiä kokonaisvaltaisesta kykenemättömyydestä taiteen ja viihteen tekemiseen, eikä moni saa näin tilaisuutta edes yrittää. Toisaalta suhtautumista vammaisiin taiteilijoihin värittää helposti myös tietynlainen ylentämällä alistaminen, jossa vammaisen taitelijan työ ei muutoin herättäisi tuntemuksia, mutta on hyvää juurikin "vammaisen tekemäksi". Onneksi vammaiskulttuurin edistämiseen on havahduttu enemmän viime vuosina. Erityisen näkyvää kehitys on ollut kehitysvammaisten tuottaman taiteen ja viihteen parissa. Tampereella järjestetään kehutysvammaisten oma kulttuurifestivaali, Toisenlaiset frendit - tosi-tv-sarja liimaa katsojat vastaanotinten ja Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändi niittää kansainvälistäkin mainetta. Tie yhteiskunnan kynnysmatosta mediauskottavuuden huipulle on ollut samanlainen kuin afroamerikkalaisilla.

Siihen nähden, että maapallon väestöstä joka kuudes ihminen on jollain tapaa vammainen, vammaiskulttuurin minimaalisuus tuntuu suorastaan naurettavalta.  Jos edellämainitusta havaittiinkin, että ennen epäkaupallisena pidetyt asiat voivat muuttua myyntivalteiksi valtaväestön keskuudessa, vammaiskulttuurille luulisi riittävän kuluttajia myös viitekehyksensä sisällä.   Mieluusti vammaiskulttuuria näkisi lisää myös liikuntarajoitteisten tuottamana. Moni liikuntarajoitteinen ilmaisee itseään taiteen keinoin. Tuossa joukossa on piilossa liikuntarajoitteinen Whitney Houston. Ehkä siellä jossain syntyy parhaillaan  vammaisversio "Setä Tuomon tuvasta". Täti Vappu lähettää kannustushuutonsa kaikille muille kulttuurista innostuneille. Älkää lakatko uskomasta unelmiinne!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti