sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Ikialtavastaaja

Minulle on tyypillistä hämmästellä ja kummastella. Ystäväni ovat tottuneet siihen, että heidän Facebookistaan saattaa ponnahtaa viesti-ikkuna, jossa kysytään siekailematta esimerkiksi, tekisiköhän Seitsemän päivää kunnon räiskejutun, jos oikea Jeesus todella ilmestyisi maan päälle, tai mitä ihmettä on syte, johon voi mennä saven sijaista. Nautin pienistä ja yksinkertaisista asioista. Näen kotipihaoravissani inhimillisiä piirteitä ja annan niille nimet sen mukaan. Rakastan erityisesti päiviä, jolloin aamulla herätessä ei ole osannut aavistaakaan, mitä on tapahtunut siihen mennessä, kun laskee taas päänsä takaisin tyynylle. Jokainen päivä voi olla seikkailu. Joskus siihen ei tarvita mitään sen ihmeellisempää, kuin päästä yllättäen syömään maailman parasta suklaajäätelöä kesken työpäivän.

Tämä luonteenpiirteeni joko ihastuttaa tai vihastuttaa muita sen mukaan, miten paljon arvostaa tietynlaisen lapsenmielisyyden säilyttämistä aikuisiällä. Koska olen kaiken kukkuraksi  liikuntarajoitteinenkin, tämän luonteenpiirteen perusteella minut voidaan toisinaan luokitella myös jälkeenjääneeksi.

Minua ei koskaan ole varsinaisesti kiusattu, muttavuosien varrella lähes kaikentyyppistä ahdistelua olen kokenut. Silloin mielessäni on pyörinyt kysymys, olisiko ahdistelu jäänyt vähemmälle, jos minulla olisi kaikki kapasiteetti vetäistä nokankoputtajia suvereenisti turpaan. Tuskailin asiasta äidilleni joskus nuoruusiässä. Äiti vastasi moittimalla, ettei ketään saa lyödä. Yritin selittää, että kyse ei ollut niinkään oikeasti lyömisestä, vaan sellaisesta aistimuksesta, jonka mukaan visin lyödä, jos ärsytyskynnykselläni tanssittaisiin tarpeeksi riverdancea. Sanoilla voi sivaltaa kättä kipeämmin, mutta kettuilijalla on aina saumaa ajatella itse sivallella sydämensä kyllyydestä - mitä minä muka hänelle voisin tehdä? Haukkuva koira ei pure, eikä vammaisen sana paina.

Kiusaamisesta puhuttaessa puolustautuminen jakaa mielipiteitä. Jotkut pitävät puoliensa pitämistä oikeutettuna itsestäänselvyytenä, jotkut taas vannovat maan hiljaisuuden nimiin siinä, ettei kiusaajille pidä tarjota lisävettä myllyihin reagoimalla kiusaamiseen. Inhoan jälkimmäistä kantaa varsinkin, jos siihen yhdistyy vielä kehotus olla tuomatta julki asioita, joista saatetaan helposti kiusata. Suomeksi sanottuna joidenkin mielestä kiusaaminen on siis luonnollista, mikäli siihen johtavat ärsykkeet vain ovat tarpeeksi suuria, ja näiden kiusaajien mielivallan edessä kannattaa mieluummin lakata olemasta oma itsensä. Minut on hyvin pitkälle opetettu siihen, että liikuntarajoitteisen osa on olla hyljeksitty, kiusattu, kaltoinkohdeltu ja ahdisteltu. Mietin usein, missä määrin kysymys on ujosta ja arasta perusluonteestani, missä opitusta arkuudesta. Olen nyt jo onneksi oppinut haistattamaan pitkät "liikuntarajoitteisen kohtaloon" alistumiselle. Välillä minua yhä ärsyttää olla nysvelö.

Vähä-älyisyydeksi tulkittavaa lapsenmielisyyttä ja uskottavuusongelmia itsensä puolustamisessa yhdistää filtteriajattelu. Liikuntarajoitteisuus ei ole filtteriajattelijan silmissä yksi yksittäinen piirre, vaan se on kokonaisvaltainen suodatin, joka värittää ja selittää kaiken, mitä liikuntarajoitteinen sanoo, tekee tai ajattelee. Liikuntarajoitteisesta tulee möhkäle, jota ei ole mieltä ottaa todesta. Kuinka ollakaan, tämä blogi on todella usein käsitellyt samaista asiaa!  Uskoitte minua sitten tai ette, totuus on se, että viidakon lakiin uskovat ne, joiden mielestä ihmiset ovat apinan kaltaisia, eivät ne, joiden mielestä apinat ovat ihmisen kaltaisia.






Ei kommentteja :

Lähetä kommentti