lauantai 15. maaliskuuta 2014

Sulle salaisuuden kertoa mä voisin?

Lapsena ensimmäinen toiveammattini oli taidemaalari. Se hukkui kirjailijahaaveiden alle heti, kun opin kirjoittamaan. Yläasteella minulle tehtiin viimeistään selväksi, ettei Suomen maassa monikaan ihminen repinyt leipäänsä kirjoja kirjoittamalla. Minun oli keksittävä itselleni varmempia urasuunnitelmia jatko-opiskelupaikkaa hakiessa. Pyörittelin mielessäni niin juristia kuin copywriteriakin. Liikuntarajoitteeni sulki luonnollisesti pois osan ammateista. Sen kuitenkin tiesin, ettei minusta olisi merkonomiksi, vaikka kyseiseen tutkintoon liittyvää istumatyötä suositeltiinkin tuohon aikaan melko hanakasti liikuntarajoitteisille. En ole hyvä matematiikassa. Yksi pohtimistani ammateista oli journalisti. Siinä hommassa olisin saanut käyttää intohimoani kirjoittamiseen, ja mikä vielä parempaa, vaikuttaa tärkeisiin asioihin. Tämä haaveeni lasketeltiin kuitenkin nopeasti poissuljettujen ammattien listalle, sillä kuulemani mukaan toimittajien täytyi pystyä liikkumaan esteettömästi paikasta toiseen

Nykyään olen törmännyt blogosfäärissä pyörätuolissa istuviin journalistiopiskelijoihin ja jopa liikunnanohjaajaopiskelijoihin. Se on kiva merkki siitä, että maailma todellakin muuttuu parempaankin suuntaan. Asenteissa on silti vielä paljon tekemistä. Omalta tuntuvaan alaan liittyvän tutkinnon suorittaminen ei vielä takaa liikuntarajoitteiselle töitä unelma-ammatin parissa samalla tavoin kuin liikuntaesteettömälle kanssatyönhakijalle. Jo työnhaussa moni joutuu puntaroimaan, kertoako rajoitteistaan työhakemuksessa vaiko ei. Sama polttava kysymys on noussut esiin blogosfäärissäkin.

Liikuntarajoitteesta mainitseminen työhakemuksessa saattaa lennättää pätevänkin työhakemuksen suorassa kaaressa roskakoriin, kun taas maitsematta jättäminen saattaa poikia haastattelukutsun ja suoda hakijalle tilaisuuden todistaa kyvykkyytensä käytännössä. Työhakemukseen pitää aina sisällyttää työn tekemisen kannalta olennaiset asiat. Siihen nähden liikuntarajoitteesta mainitsematta jättäminen on hyvin perusteltua. Jos liikuntarajoitteesta mainitsee,  voi työnantaja ajatella myös, että "kai sillä rajoitteella nyt jotain merkitystä on, kun se kerran tässä on erikseen mainittu."

Mainitsematta jättämisellä tavoiteltu "hyöty" saattaa silti valua auttamattomasti tyhjiin siinä tapauksessa, mikäli on tarpeen varmistaa työ/haastattelupaikan esteettömyys. Samaten Internet on muuttanut maailmamme siinä määrin, ettei tieto liikuntarajoitteisuudesta pysy pelkästään itsellä, mikäli esiintyy avoimen aktiivisesti sosiaalisessa mediassa tai muissa verkkojulkaisuissa. Useat työnantajat käyttävät tänä päivänä Googlea ennen työhaastattelukutsujen esittämistä.  Toisaalta liikuntarajoitteesta kertomatta jättäminen nostaa usein pintaan kysymykset rehellisyydestä. Hakija saattaa itsekin kokea olevansa rehellinen kertoessaan liikuntarajoitteestaan heti hakemuksessa, mutta moni haluaa myös välttää sitä, että työnantaja kokisi kertomattomuuden epärehellisyydeksi ja hylkäisi siitä syystä työhakemuksen jo ennen kuin varsinaista työhaastattelua on päästy aloittamaan. 

Työnantajan näkökulmasta keskeistä on se, miksi liikuntarajoitteesta kertomatta jättäminen tuntuu epärehelliseltä. Työnantaja saattaa arvostaa rohkeutta, kykyä olla välittämättä mahdollisesta torjunnasta ja halukkuutta rikkoa tabuja. Näiden ominaisuuksien tulisi tietysti olla jollain tavoin kytköksissä työtehtävässä vaadittuihin taitoihin. Joskus kertomatta jättäminen saattaa harmittaa työnantajaa siinäkin mielessä, että työ/haastattelupaikka oltaisiin haluttu järjestellä liikuntarajoitteisystävällisemmäksi jo ennakkoon.  Jos taas taustalla on närkästys siitä, että liikuntarajoitteinen työnhakija on asettanut työnantajan täysin vieraaseen, epämiellyttävältä tuntuvaan tilanteeseen, kysymys on ennakkoluuloista. Liikuntarajoitteisen kohtaaminen ei vaadi erityistä henkistä varautumista ja suunnittelua, koska liikuntarajoitteinenkin tulee kohdata ihmisenä. Työnantaja saattaa vähätellä omia kielteisiä asenteitaan argumentoimalla, että arvostaa kyllä liikuntarajoitteisia ihmisinä, mutta kysymys on liikuntarajoitteisesta työntekijänä. Samaa ajatusmallia esiintyy rutkasti koskien kaikkia muitakin liikuntarajoitteisten kanssa solmittavia suhteita. Useimmat meistä uskovat vakaasti, ettei oma suvaitsevaisuus ole lajia "he ovat ok, kunhan pysyvät omissa lesteissään", mutta käytännön toimissa asenne näkyy valitettavan harvoin. Toisen ihmisen oikea hyväksyminen on kokonaisvaltaista. Se ei tee erotteluja ihmisenä olemisen ja työntekijänä/ihmissuhteen osapuolena toimimisen välille. Lestissäpysymisajattelu tekee. Hyväksyntä ja arvostus tarkoittaa valmiutta ottaa toinen vastaan kaikilla elämänalueilla, sillä pelkkä olemassaolon hyväksyntä lämmittää tuskin kenenkään elävän olennon mieltä. Vain kokonaisvaltaisen hyväksynnän jälkeen voi luotettavasti arvioida toisen kykyjä ja ominaisuuksia työntekijänä, ystävänä, seurustelukumppanina tai vaikka huonekasviensa hoitajana.

Itselleni kävi hyvin. Löysin ohjelmistosuunnittelun ihmeellisen maailman, sitä koskevan opiskelupaikan ja lopulta työpaikan. Minusta ei tullut juristia eikä journalistia, mutta minusta tuli kaiken ohella bloggari. Se ensimmäinen toiveammattikaan ei jäänyt hirvittävän kauas, kun ryhdyin piirustelemaan sarjakuvia. Ehkä olen tässä puuhassa myös puolustanut oikeutta ja vaikuttanut tärkeisiin asioihin. Kirjoitan blogia, koska nautin kirjoittamisesta ja käsittelemäni aiheet ovat omasta mielestäni tärkeitä ja mielenkiintoisia, mutta parasta palautetta minulle on aina se, kun joku kertoo alkaneensa miettiä asioita kokonaan uudesta näkökulmasta tekstejäni luettuaan. Liikuntarajoitteisuudesta pitää edelleen puhua. Tietyissä yhteyksissä siitä voidaan jättää kertomatta, mutta salaisuus se ei saa olla.

Toivon, että jaatte tätä blogia edelleen eteenpäin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti