lauantai 22. maaliskuuta 2014

Ketä sietää hävettää?

Elokuva "Lars ja se ainoa oikea" ujosta, viiksekkäästä miehestä  (Ryan Gosling), joka viihtyy omissa oloissaan, pukeutuu virttyneisiin villapaitoihin ja käy tunnollisesti töissä. Vaimoa, lapsia tai ystäviä Larsilla ei ole. Hän asuu vain muutaman metrin päässä veljensä Gusin ja tämän vaimon Karinin kodista, mutta kieltäytyy silti näiden illalliskutsuista. Karinia Larsin syrjäytyneisyys huolestuttaa, mutta Gusin mielestä ei ole syytä murehtia liikoja. Eräänä iltana Lars ilmestyy yllättäen heidän ovelleen ja kertoo haluavansa tulla illalliselle yhdessä Internetissä tapaamansa Biancan kanssa. Karin ja Gus ovat helpottuneen ilahtuneita, mutta kokevat Biancan tavatessaan elämänsä järkytyksen. Tämä on aidonnäköiseksi tehty seksinukke.

Voisi luulla, ettei juoni anna suuntaa muulle kuin sosiaalipornonkatkuiselle kauhistelulle ja inhoreaalistiselle ihmisluontokuvaukselle. Luulo on väärä. Vaikka kysymys onkin seksinukesta, seksuaalisuutta ei käsitellä edes sivujuonteena. "Lars ja se ainoa oikea" kuvaa mielen järkkymistä, mutta se tekee sen lämmöllä ja sympaattisesti. Suuressa osassa kokonaisuutta ovat Larsin ympärillä olevat ihmiset. Kun Larsia hoitava lääkäri neuvoo kanssaihmisiä elämään mukana tämän harhoissa, Biancasta kasvaa lopulta koko pikkukaupungin suosikkityttö.

Eräässä elokuvan arvostelussa todettiin, että tosielämässä Lars pilkattaisiin maanrakoon. Sitä ei käy kiistäminen. Mielenterveysongelmat koetaan usein elämässä epäonnistumiseksi, niihin suhtaudutaan alentavasti  ja niitä hävetään. Poikkeava käytös on toki aina myös pelottavaa. Se, ettei toisen ihmisen käytöstä voi ennustaa tai arvioida totutuilla sosiaalisilla normeilla, luo helposti uhan tunteen. Suomessa sen saavuttamiseen voi vieläpä riittää tuntemattomalle suotu hymy. Esimerkiksi kehitysvammaisille tarkoitettua Kaitaan asumisyksikköä vastustettiin muun muassa sillä perusteella, että sen asukkaat voisivat tervehtiä kadulla vieraita ihmisiä.  Mielenkiintoinen kysymys onkin, millainen paikka maailma oikeasti olisi, jos maailma toimisi kuten Larsin kotikaupunki.

Koko työuransa sohvia ylempiin kerroksiin kantanut muuttomies voi saada välilevynpullistuman ja menettää työkykynsä. Tämä on ymmärrettävää ja loogista, syy-seuraussuhde on selvästi nähtävissä ja empatiaa on helppo tuntea. Jos muista ihmisistä eristäytynyt mies päätyy tilanteeseen, että hänen ainoan turvalliseksi kokemansa ihmissuhteen toinen osapuoli on muovinen nukke, tilanne on toinen. Syy- ja seuraussuhteet ovat tässäkin tapauksessa selviä, mutta empatiaan meistä kykenee vain harva. Usealle meistä on totaalisen eri asia, sairastaako ruumiltaan vai mieleltään.

Moni pohtii myös mielenterveysongelmien moninaisuutta. Koska ihmisen mieli on varsin mystinen ja ennen kaikkea yksilöllinen härpäke, mielenterveysongelmien ilmentymätkin ovat aina yksilöllisiä. Se lisää entuudestaan epävarmuutta siitä, miten mielenterveysongelmainen henkilö pitäisi kohdata. Larsin tapauksessa hyväsydämisen miehen hyvinvoinnista ja paranemisesta tulee kaikkien yhteinen asia, ja tarinan edetessä Biancakin saa suoritettavakseen pieniä työtehtäviä ihmisten iloksi. Todellisuudessa vastaavanlainen yhteisöllistyminen on mahdotonta. Tosielämässä pahimmat mielenterveysongelmat aiheuttavat myös oikeaa uhkaa ja vaaraa.  Positiivinen suhtautuminen mielenterveysongelmiin ei tarkoita aukotonta valmiutta kutsua joka ikinen mielenterveyskuntoutuja tiistai-iltojen sökörinkiin. Se tarkoittaa asioiden hyväksymistä, leimaamisesta luopumista. Silti sitä todella tarvittaisiin, sillä hyväksyvä ilmapiiri on erittäin tärkeä ennaltaehkäisevä tekijä. Kukaties selvimmin asiaa havainnollistaa Facebookissa toimivan "Pedofiilien puolesta"-sivun toiminta-ajatus:

"Tämän ryhmän tarkoituksena on inhimillistää ihmisten suhtautumista pedofiileihin, jotta näiden kynnys hakeutua omaehtoisesti hoitoon laskisi. Ryhmä haluaa myös herättää aitoa keskustelua siitä, miksi Suomessa ei tarjota pedofiileille ennaltaehkäisevää hoitoa, johon he voisivat hakeutua.

Lapsiin kohdistuneiden seksuaalisten tekojen määrä saataisiin selvään laskuun, jos pedofiili voisi itse hakeutua hoitoon ennen rikostaan. Tällä hetkellä yhteiskunnan tukiverkko ennaltaehkäisevässä työssä puuttuu kuitenkin kokonaan. Tärkeä osa pedofiilin hoitoon hakeutumisessa on myös yhteisön suhtautuminen hänen seksuaalisuuteensa. Jos suhtaudumme pedofiileihin lynkkausmielialalla, voimme olla varmoja, että yksikään apua tarvitseva pedofiili ei hoitoon hakeudu. Jos puolestaan suhtaudumme pedofiilin seksuaalisuuteen ymmärtäväisesti, ei hoitoon hakeutuminen ole pedofiilille enää sosiaalinen itsemurha.

Ryhmämme kannattaa siis ennaltaehkäisevien tukipalveluiden tarjoamista pedofiileille. Emme kannata lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tai lapsipornoa."


Pedofiliassa on kyse vakavista mielenterveydellisistä ongelmista. Siihen liittyy vahvasti hysteria ja viha, joka hämärtää helposti faktan ja fiktion rajan. Samaten siihen iskettävä häpeän leima estää usein myös pedofiilien uhrien esilletuloa ja toipumista. Sama ilmiö näkyy lievemmässä muodossa lähes kaikkien mielenterveysongelmaisten ja heidän läheistensä kohdalla. Leima on voimakas niissäkin tapauksissa, joissa mielenterveysongelmat eivät näy millään tavoin ulospäin. Me haluamme aktiivisesti unohtaa, että mielenterveysongelmat voivat kohdata meistä jokaista milloin tahansa, aivan kuten esimerkiksi liikuntarajoitteetkin. Raja mielen ja ruumiin sairauksien välillä on usein keinotekoinen. Kukaan meistä ei herää yhtenä aamuna ja päätä ryhtyä häiriintyneeksi. Tällaisen asian ei loogisestikaan ajateltuna pitäisi olla häpeä. Jos maailma toimisi kuten Larsin kotikaupunki, se oikeasti olisi parempi paikka.  


"Lars ja se ainoa oikea" on saatavilla dvd:nä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti