Ihmisen rajat

Ensin oli ”Tiikeriä etsimässä”. Seksiä myyvän cp-vammaisen Heljän tarina sai useat televisionkatsojat pohtimaan, mitä liikkuu vammaiselta seksiä ostavien miesten päässä. Sitten tuli Sarasvuo. Kovaksi keitetty mediapersoona haastatteli nimikkokeskusteluohjelmassaan lasketteluonnettomuudessa aivovamman saanutta Pekka Hyysaloa, jonka toipumisesta voidaan käyttää termiä ihmeparantuminen. Osaa katsojista kimpaannutti Jari Sarasvuon tapa ylistää Hyysaloa. Selkeistä eroavaisuuksista huolimatta kummassakin ohjelmassa on pohjimmiltaan yhteinen nimittäjä. Mediassa on nyt käyty keskustelua siitä, saako vammaista henkilöä ihailla, mistä ansoista vammaista voi mahdollisesti ihailla, ja missä oikeasti kulkee vammaan tuijottamisen ja vamman lävitse katsomisen raja.

Kun puhutaan vammaisen ja vammattoman välisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä, esille nousevat lähes poikkeuksetta hyväksikäyttöön ja kieroutuneisiin perversioihin liittyvät kysymykset. Kysymykset ovat aiheellisia,  mutta osaltaan ne kertovat myös asenteista ja johtavat usein vammaisten ihmisten seksuaalisuuden demonisointiin.  Seksuaalinen kanssakäyminen vammaisen ja vammattoman välillä ei itsessään ole sairaalloista tai väärin. Poikkeavissakin piirteissä voi nähdä vilpittömästi myös kauneutta, jos niitä tarkastelee objektiivisesti. Kauneus ja viehättävyys eivät koskaan rakennu yksinomaan yksittäisistä ominaisuuksista, vaan ne ovat isompien kokonaisuuksien summia.  Seksisuhteissa on oleellista, että kumpikin osapuoli ymmärtää suhteen merkityksen ja on siinä mukana omasta vapaasta tahdostaan. Niin ikään seksisuhteen muodostumisessa painavat monesti muutkin asiat kuin pelkät fyysiset ominaisuudet.

 Jotkut ovat esittäneet ajatuksia, että seksuaalinen kiinnostus vammaisuutta kohtaan ei olisi sen kummoisempi asia kuin seksuaalinen kiinnostus esimerkiksi hoikkia sääriä kohtaan, koska kummassakin kyse on loppujen lopuksi yksittäisistä inhimillisistä piirteistä. Ihmisen näkeminen ihmisenä edellyttää, että poikkeavat tai muutoin silmiinpistävät ominaisuudet nähdään yhtenä piirteenä muiden joukossa. Vammaisiin kohdistuva seksuaalinen mielenkiinto on luokiteltu parafiliaksi eli normaalista poikkeavaksi seksuaaliseksi kohdehäiriöksi. Erottelua sairauden ja normaalista poikkeavan seksuaalisen käyttäytymisen välillä on kuvattu terveyskirjasto.fi –sivustolla seuraavasti:

Mielikuvat tai satunnainen kohteeltaan tavanomaisesta poikkeavaa seksuaalista käytöstä ei pidetä häiriönä tai sairautena ellei kyseinen käytös muodostu pakonomaiseksi keinoksi lievittää sisäistä ahdistuneisuutta tai aiheuta toisille ihmisille kärsimystä tai vahinkoa.

  

Seksuaalisen kanssakäymisen osapuolien oman tahdon ja ymmärryksen merkitys näkyy tässä määritelmässä. Pakonomaista seksuaalinen toiminta on silloinkin, jos seksuaalista mielihyvää ei voida saavuttaa millään muulla keinoin kuin harrastamalla seksiä nimenomaan vammaisen henkilön kanssa. Ulkopuolelta on täysin mahdotonta sanoa, onko asia näin Heljän asiakkaiden kohdalla. Ehkä heille on vain tärkeintä itse seksuaalinen mielihyvä eikä se, millä keinoilla he sen saavuttavat.  Kokonaisuuden kannalta ratkaisevaa on myös se, millainen suhde Heljällä muuten on asiakkaisiinsa, mikä vaikutus kokonaisuuteen on hänen mielenterveysongelmillaan ja leikkivätkö asiakkaat hänen tunteillaan.  Kysymykseen, onko seksin ostaminen vammaiselta välttämättä yhtään sen enempää hyväksikäyttöä kuin seksin ostaminen vammattomalta, ei välttämättä ole yksiselitteistä vastausta. Heljä toimii ammatissaan vapaasta tahdostaan hakien toisten ihmisten läheisyyttä. Jos pelkkä yksinäisyyden tunne katsotaan puitteeksi seksuaaliselle hyväksikäytölle, suuri osa meistä tulee hyväksikäytetyksi viikonloppuisin valomerkin jälkeen.

Jari Sarasvuota syytettiin ylentämällä alistamisesta. Käytännössä kyse on taatusti kaikille vammaisille tutusta ilmiöstä, jossa mikä tahansa tuiki tavallinenkin asia koetaan taianomaiseksi ja inspiroivaksi, jos sen tekijänä on vammainen tai muutoin erilainen ihminen. Ylentävä alistaja saattaa esimerkiksi kehua pyörätuolissa istuvaa ihmistä sanoin ”Pyörätuolissa istuvaksi olet kaunis” tai ”Oletpa sinä rohkea lähtiessäsi tänne muiden ihmisten joukkoon!”. Lisäksi tapetille nousi kysymys siitä, voidaanko ”Hänelle sanottiin, ettei hän kuuna päivänä tulisi enää kävelemään, mutta sitkeytensä ja taistelutahtonsa ansiosta hän nousi jälleen jaloilleen” – tyyppisiä sankaritarinoita viljellä mediassa. Samoin koettiin, että parantumista ihailemalla korostettiin sitä, että vammaisuus on hirvittävä tragedia. Jari Sarasvuo ei säästellyt ylisanoja eikä kyyneleitä haastatellessaan Pekka Hyysaloa. Ihailu katsottiin perusteettomaksi. Suuri yleisö eittämättä rakastaa tällaisia selviytymistarinoita, mutta onet vammaiset ja pitkäaikaissairaat näkevät niissä sitä vastoin rakennuspalikoita ”Kyllä sinä vielä muutut normaaliksi, kun yrität tarpeeksi”- tyylisiin asenteisiin. Kaikki ole yhtä onnekkaita kuin Hyysalo.  Kaikista sairauksista ei parannuta eikä kaikista vammoista kuntouduta, vaikka sitkeys ja taistelutahto olisivatkin kohdillaan. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa se,  etteivät esimerkiksi kaikki syöpään kuolleet vuorenvarmasti ole itse halunneet luovuttaa.

Luonnollisesti Sarasvuon saama kritiikki synnytti myös vastakritiikkiä. Näissä puheenvuoroissa esille nousivat selkeästi ajatukset toiseuden väistämättömyydestä. Todettiin, että vammaiset pysyvät vammaisina, joukkona jolla on omat erityispiirteensä, vaikka vammaiset itse kuinka haluaisivat samanlaista kohtelua kuin kaikki muutkin. Eräs blogikirjoittaja argumentoi, että ” Jos haastatellaan vammaista / vammautunutta, niin silloin aihe käsittelee luonnollisesti vammaa ja sen kanssa elämistä. Jos haastatellaan roskakuskia, niin silloin haastattelun aiheet on luonnollisesti hänen työnkuvassaan ja roskien kuljettamisessa. Asiat asioina!”  Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että vammaisilla on suoranainen velvollisuus kertoa omasta elämästään vammattomille, jotta nämä oppisivat enemmän suvaitsevaisuutta.

Moni esitti myös kokemuksensa siitä, ettei ”oikeaa” tapaa vammaisuuden kohtaamiseen tunnu olevan lainkaan olemassa. Joku saattaa suivaantua suunnattomasti vilpittömästä avuntarjoamisesta, ja toinen särkeä sydämensä lopullisesti, kun apua jätetään tarjoamatta. Hyvät käytöstavat olisi tietenkin aina pidettävä matkassa, mutta vammaisenkin pinna saattaa joskus katketa, kun samat ennakkoluuloiset käytösmallit toistuvat kerrasta toiseen. Perinteisesti vammaisuutta ei ole käsitelty yhtenä yleissivistykseen kuuluvana osa-alueena esimerkiksi kouluissa, ja se näkyy myös asenteissa. Moni ajattelee, ettei vammaisuuden kohtaamiseen liittyvät kysymykset lainkaan kosketa omaa itseä, eikä niistä useinkaan kiinnostuta ennen kuin vammaisuuden kohtaaminen tulee omasta tahdosta poiketen ajankohtaiseksi. Helposti voi ajatella, että vammaisella ihmisellä on velvollisuus valistaa ympärillään olevia ihmisiä siitä, miten haluaa tulla kohdatuksi. Joillekin vammaisuus voi olla tragedia. Joillekin pyörätuolilla kotoa poistuminen voi olla erittäin rohkea teko esimerkiksi pahasta koulukiusaamisesta johtuvan ihmisarkuuden vuoksi. Tällaiset syyt eivät näy päällepäin. Kysymys onkin myös siitä, miten vaikeista asioista voidaan puhua ylentämättä niitä, joille asiassa ei ole ongelmaa, ja vähättelemättä niitä, joille asia on arka kipupiste. Tavallisesti sorrutaan liian yksioikoiseen ajatteluun. Ihmisten kohtaamiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa. Täysin vammatontakin ihmistä saattaa ärsyttää suunnattomasti esimerkiksi se, että tuttavuutta tullaan tekemään säästä puhumalla tai ylitsevuotavan aurinkoisesti hymyilemällä. Aidolla kohtaamisenhalulla ja henkilökemioilla on aina oma merkityksensä ihmisten välisissä kohtaamisissa. Asiat tulevat aina esille luonnostaan ajan kanssa. Henkilökohtaisuuksia ei ole tarpeen kysyä, eikä varsinkaan ensitapaamisella.

 Se, että vammaisten ihmisoikeudet toteutuvat tai he kokevat itselleen mieluisia asioita ei voi perustua yhteiskunnan armopaloihin tai ihmisten hyvään hyvyyteen, jolla voidaan pönkittää omaa egoa.Hyvin moni katsantokanta tuntui unohtavan, ettei vammaisten halussa tulla tasavertaisesti huomioiduksi ole kysymys yrityksestä peitellä erilaisuutta, vaan erilaisuuden huomioimisen muuttamisesta jokapäiväisiksi toimintatavoiksi.   Toisin kuin täysin vammattoman ihmisen kohdalla, esimerkiksi sokeaa ihmistä ei voi hyvästellä pelkästään vilkuttamalla ja poistumalla huoneesta, eikä keksipurkkia voi asettaa ylimmälle hyllylle, jos siihen on tarkoitus ylettyä pyörätuolista. Sen sijaan voidaan hyvästellä kuuluvaan ääneen ja laskea keksipurkki alemmalle hyllylle. Huomioonottaviin toimintatapoihin tarvitaan tietoa ja kokemusta. Sitä voidaan levittää eritoten median kautta. Siten on totaalisen perusteltua, että parhaaseen katseluaikaan tarvitaan myös ohjelmia, jossa vammaiset itse puhuvat vammoistaan ja niiden vaikutuksista. Ongelman, ja luultavasti myös koko Sarasvuo-kohun ydin on siinä, että mediastamme puuttuu vielä vammaisuutta koskeva kokonaiskuva. Ne vammaiset, jotka elävät pääpiirteissään tavanomaista, keskiluokkaisen tylsää arkielämää tai ne, joita sitkeyskään ei pelasta, jäävät liian usein ruudun ulkopuolelle. Toisaalta vammattomien ihmisten on usein myös vaikea nähdä vammaisten ihmisten sanomisia missään muussa kuin vammaiskontekstissa. Epäilemättä siinä piilee syytä myös sille, miksi emme kovin usein näekään esimerkiksi pyörätuolissa istuvaa henkilöä kertomassa kuluttajanäkemyksiään ruokakorin hinnannousua koskevissa gallupeissa. Roskakuskien kohdalla juttu on ihan toisenlainen.

Minä katsoin Pekka Hyysalon haastattelun. Pekalta kysyttiin, tuliko hänelle missään vaiheessa sellainen fiilis, että hanskat pitäisi lyödä tiskiin. Pekka vastasi, että hänellä oli sellainen viikon kestävä vaihe, ja senkin hän laittaa mielialalääkkeitten lopettamisen piikkiin. Tämä on poikkeuksellinen asenne. Luulen, että itsellänikin kokonaan uuden elämäntilanteen hyväksymiseen olisi mennyt useita viikkoja. Minä ihailen Pekka Hyysalon asennetta. Se jos mikä osoitti, että vammautumisen ei tarvitse olla tragedia. Kysymys on ennen kaikkea Hyysalon oman luonteen laadusta, ei hänen vammastaan. Tälle haastattelulle oli ehdottomasti paikkansa suomalaisessa mediassa.