lauantai 5. tammikuuta 2013

Saako nytkinnälle nauraa?

Viihdeohjelma Putous oli alkaessaan kauden kuumin uutuus. Syytä tähän ehkä olikin, sillä televisiohistoriaamme ja luultavasti omiin muisteihimmekin polttomerkittiin Vuoden sketsihahmokilpailu. Putous oli jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä, eittämättömän viihdyttävä tapa viettää lauantai-iltaa. Toissavuonna lisää oli luvassa. Kansankunnan tietoisuuteen taaperteli Munamies, suloinen ja empaattinen pikku otus, jonka vertaista ei koko suomalaisen sketsihahmohistorian aikana taatusti ollut ennen nähty. Kolmannella kaudella mentiin taas lujaa - mielipiteet vaan jakautuvat siinä, mihin suuntaan.

Kotisohvalla moni vetäisi viime vuonna juustonaksun henkeensä, kun heti avausjaksossa esitettiin sketsi, jossa näyttelijöiden piti esittää ennalta kirjoitettua, huutokaupaan sijoittuvaa tekstiä jonkin annettavan määreen mukaan. Määreeksi annettiin ensin puhevika ja lopulta jokin pakkoliike.  Kaikki näyttelijät pönttönsä takana seisovaa meklaria lukuunottamatta istuivat penkeillään mongertaen ja holtittomasti liikehtien. Sen jälkeen seurasi vielä sketsihahmokisa, jossa lavan takaa marssi esiin koko joukko oudosti puhuvia ja nykiviä ilmestyksiä. Pienen ja elämäniloa pursuavan Munamiehen loihtinut Riku Nieminen oli muuttunut todella iäkkääksi naiseksi, joka tuntui liikkuvan eteenpäin kirjaimellisesti viimeisillä voimillaan. Seuraavana aamuna iltapäivälehtien lööpit kirkuivat katsojien pillastuneen viihdeohjelmassa tapahtuneesta vammaisten pilkkaamisesta.

Suomalainen sketsihahmokulttuuri on kautta aikojen ammentanut sisältönsä puhevaikeuksista ja pakkoliikkeistä. Mietitäänpä nyt vaikkapa Pirkka-Pekka Peteliuksen James Potkukelkkaa 90-luvulta! Siksipä ei ole ihme, että myös Putouksen tekijät vastasivat saamaansa kritiikkiin tällä argumentilla. Sääli vain, että vastaus koski pelkästään sketsihahmoja. Luultavasti moni kritisoija alkoikin nähdä punaista myös sketsihahmoissa sen tähden, että jokin konseptissa klikkasi. Jotkut näkivät lopulta pelkkää punaista.

Polttava kysymys kaiken takana on tietenkin se, saako puhevioille ja pakkoliikkeille nauraa, ja jos nauraa, onko se vammaisten pilkkaamista. Valtaosa meistä on varmasti sitä mieltä, että jos samaan bussiin nousee töihin kiirehtiessämme silminnähtävästi pakkoliikkeinen ja s-kirjainta kuuluvasti suhauttava henkilö, on tuijottelu, sormilla osoittaminen ja eritoten naureskelu ehdottoman sopimatonta käytöstä. Television sketsihahmolle taas voi vapaasti nauraa, koska sen puhevika ja pakkoliike on tarkoitettu viihteeksi. Kuulostaa yksinkertaiselta, jopa järkevältä, mutta onko se tosiaan noin suoraviivaista? Mietitäänpä esimerkiksi tilannetta, jossa pönötämme edellämainitussa aamubussissa. Huomaamme hyvän kaverimme, pujottelemme hänen luokseen ja päätämme piristää häntä mojovalla vitsillä lihavista naisista. Vasta, kun olemme päässeet vitsin loppuun ja hekotelleet sen päälle makeasti, huomaamme, että kaverin takana seisoo naisihminen, jonka elopaino on epäilemättä kolminumeroinen. Mikä on ensimmäinen tunteemme? Todennäköisesti valtava nolotus. Mutta miksi? Jos viihdettä on kaikki, mikä on viihteeksi tehty, ei kai meillä ole syytä hävetä nauruamme? Kai kaverin takana seisovan naisenkin tulisi ymmärtää, että laukaisemamme vitsi oli pelkkää huumoria, eikä kertonut hänestä henkilökohtaisesti?

Ihmisillä on erilaisia kipupisteitä. Ominaisuus, joka on jollain tavalla silmiinpistävä ja tiettyjä toimia vaikeuttava muodostuu usein sellaiseksi. Usein on myös niin, että ominaisuus voimistuu sitä enemmän, mitä enemmän siihen kiinnitetään ulkopuolelta huomiota. Esimerkiksi änkytys saattaa vain lisääntyä, jos änkyttävää henkilöä hoputtaa saattamaan lauseensa loppuun, tai neurologisista syistä johtuvien nytkähdysten, lihaskouristusten ja säpsähdysten määrä kasvaa, jos pakkoliikkeistä kärsivää pyytää ottamaan ihan iisisti. Taustalla on usein pelko siitä, että joku huomaa poikkeavat ominaisuutemme, eikä meitä hyväksytä niiden vuoksi. Se on jokaiselle ihmiselle jollain tapaa tuttu tunne. Omituisille ominaisuuksille nauraminen on usein viimeinen naula kyseisen pelon arkkuun.

Kyse ei taaskaan ole siitä, mitä tekee, vaan miten sen tekee. Edelläkuvatulla huutokauppasketsillä ja yksittäisillä sketsihahmoilla oli eroa. Sketsihahmot olivat ja ovat aina olleet selkeitä karikatyyrejä. He ontuvat, nytkyttelevät, sössöttävät ja sortavat ärrää, mutta ovat Maikkarin puvustosta poimittuine värikkäine vaateparsineen päivineen olentoja, joita ei tapaa aamun ruuhkabussissa. Heissä puhevika tai pakkoliike ei ole silmiinpistävä ominaisuus. Samaa ei voi sanoa huutokauppasketsissä normitamineissa istuneista näyttelijöistä. En hämmästele, jos jostakusta tuntui pahalta, jos oman kipupisteen näki noin miljoona suomalaista oman vastaanottimen kautta.

Ollessani ala-asteella Ari kutsui Eemeliä pottapääksi. Eemeli loukkaantui ja kertoi asiasta opettajalle. Ari puolustautui sanomalla, että kyse ei ollut kiusaamisesta vaan leikistä. Hän ei mielestään ollut tehnyt vääryyttä. Opettaja sanoi, että jos toisesta tuntuu pahalta, teko on silloin väärä, anteeksi on pyydettävä jä yrittettävä olla tekemättä samaa virhettä toiste. Hassua, että loukkaantumista vähätellään vielä aikuistenkin maailmassa usein huumorintajuttomuuden puutteella. "Etkö sää ny tota vitsiks ymmärrä?" tiuskaisee mies, jonka huumori ei tehnytkään naiseen toivottua vaikutusta. Ja minä kun luulin, että aikuiseksi kasvaessa tullaan viisaammaksi.

Kun Putous jatkui, jatkuivat myös kohut. Oli plagiointiepäilyjä, äänestysskandaali, alastomuutta ja lisää jonkun mielestä liian härskejä vitsejä.  Tuotantotiimi hymisteli, että  tasonlaskusta rummuttava kansanosa on äänekäs, mutta pieni, sillä katsojalukujen laskua ei ole havaittu. Omassa pienessä päässä heräsi kysymys, onko lööppien tuottaminen mennyt Putouksessa jo varsinaisen viihteen tekemisen edelle. Toista ei ainakaan todista se, että näyttelijät poseeraavat tämän vuoden mainoskuvassa alasti.  Tiedä häntä. Ehkä jotain voisi ottaa opiksikin. Viime kaudella ainakin tässä kämpässä Putous oli taustahälynä vain siitä hartaasta toiveesta, että ruudulla vilahtaisi vielä kerran edes pilkahdus menneestä loistosta.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli valottaa, millä tavoin eri ihmiset voivat nähdä eri asiat. Ketään loukkaamatonta huumoria saattaa olla mahdoton tehdä, mutta kenenkään mielipahaa ei ole syytä vähätellä.   Terveisiä Arille ja Eemelille.

2 kommenttia :

  1. Otit tärkeän asian esille. Norsu rullatuolissa kiittää.

    VastaaPoista
  2. Ilokseni huomasin, ettei Putouksen avausjakso tällä kertaa sortunut mauttomuuksiin ja sensaatiohakuisuuteen, toivotaan, ettei jatkossakaan! Jos pakkoliikehuumori naurattaa ruudun kautta nähtynä, pohtiihan sitä, piilotellaanko pilkkaa ja naurua tosielämässä. Kiitos kovasti kommentistasi!

    VastaaPoista