lauantai 12. tammikuuta 2013

S-merkki-ilmiö

Lähes jokainen liikuntarajoitteinen joutuu jossain vaiheessa puolustelemaan omaa kyvykkyyttään argumentilla "Minä en muuten sitten ole kehitysvammainen". Lause on perusteltu. Vaikka menemmekin jo 2000-luvun toisella kymmenyksellä,  moni ennakkoluulon kantaja kuvittelee yhä näkyvien fyysisten rajoitteiden olevan totaalisen kokonaisvaltaisia. Myös minä tunnen kyseisen tilanteen erittäin hyvin. Olen pannut merkille, että minulla on päällystakin alla lätkä, joka toimii kuin Teräsmiehen S-merkki: työpaikkani henkilökortti. Sitä kun tarpeen tullen vilauttaa, suhtautuminen mielipiteideni uskottavuuteen tekee yleensä samantien täyskäännöksen ja ovet eteenpäin aukeavat kuin rasvattuna. Työskentelen firmassa, joka on yleisesti tunnettu ja arvostettu, imagoltaankin sen sortin pytinki, etteivät siellä ihan täydet tyhjäpäät töitä tee.

S-merkki-ilmiö kertoo asenteista liikuntarajoitteisia kohtaan, mutta valitettavasti se kertoo karusti myös asenteista kehitysvammaisia kohtaan.

Tehdään ensin termistö selväksi. Liikuntarajoitteet sotketaan usein kehitysvammoihin myös käsitteellisesti. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ihmisen tiedetään kehittyvän elämänsä aikana kaikessa. Sikiö kehittyy. Elimistö kasvaa ja kehittyy. Poika kehittyy mieheksi.Elämäntaito kehittyy. Liikuntarajoitekin voi aiheutua häiriöstä tavanomaisessa ruumiillisessa kehityksessä. Kehitysvamma on vakiintunut käsite, joka merkitsee rajoitetta henkisessä kehityksessä. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi henkisen kehityksen pysähtymistä tiettyjen ikävuosien tasolle.


Koskaan ei ole miellyttävää kohdata olettamuksia, jotka perustuvat pintapuolisiin havaintoihin ja menevät täysin metikköön. Olet taatusti naiivi, koska tukkasi on vaalea, naurat kimeästi ja käytät kynsilakkaa. Yrität taatusti pysyä hereillä, kun juot toisenkin kahvikupillisen heti aamutuimaan.  Tykkäät varmaankin vihreästä, koska olet tänään vetänyt päällesi vihreän jumpperin.  Kerran olin itse kaupungilla asioimassa naispuolisen avustajani kanssa, ja meitä luultiin pariskunnaksi.  Naureskelimme, mutta aloimme märehtiä myös sitä, näytimmekö me tiedostamattamme  jotenkin epänaisellisilta.

Normaali kognitiivinen kehitys mahdollistaa eri asioita eri tavoin kuin toisenlainen kehitys. Siksi oman älyn puolustelu myös loukkaa. Aliarviointi on olettamuksista pahin. Kehitysvammaisille on kuitenkin langetettu osa olla yhteiskunnan pohjasakkaa. Heitä pidetään usein yhteiskunnallisesti hyödyttöminä, tavallisen veronmaksajan riippakivinä, outoina ilmestyksinä, joita ei toivoteta avosylin tervetulleiksi omaan naapurustoon. Silti hekin ovat ihmisiä. He ansaitsevat kunnioitusta ja arvostusta siinä missä kuka tahansa muukin meistä. Heillä on omia ajatuksia, tunteita ja toiveita, joita pitää kuunnella aliarvioimatta. He pystyvät toimimaan myös normaalissa yhteiskunnassa omien rajojensa puitteissa, aivan kuten kaikki meistä. Miksi siinä, että minä puolustan totuudenmukaisesti omia kykyjäni, tarvitsee kalskahtaa epäkunnioitus muita ihmisryhmiä kohtaan?

Katsoin jokin aika sitten elokuvan Kovasikajuttu, joka seurasi kehitysvammaisten punkbändin vaiheita. Seuraan aika ajoin myös kehitysvammaisista ystävyksistä kertovaa Toisenlaiset frendit-sarjaa. Näiden perusteella minulle on ainakin käynyt selväksi yksi asia kehitysvammaisista: he eivät tunnu liikoja murehtivan, mitä muut ihmiset heistä ajattelevat. He eivät pohdi kehtaamisia. Jos heitä riemastuttaa, he iloitsevat ja tanssivat. Jos heitä raivostuttaa, he saavat kunnon raivarit.
Lienisikö älykkyydellä ja itsetunnolla jotain yhteistä? Tässä yhdessä asiassa itse kukin voisi ottaa kehitysvammaisista hieman mallia!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti