Kirjoittamisesta, yhteisöistä ja yksilöistä

Vammaisteema, kansainvälinen jättimenestys ja elokuvasovitus olivat syitä, miksi halusin pitkään lukea Jojo Moyesin romaanin Kerro minulle jotain hyvää.  Kun sitten viimein sain kirjan käsiini kirjastosta kilometrimittaisten lainausjonojen jälkeen, lukeminen tökki.  Hyvin pian tajusin lukevani yhtä lajityyppinsä pöyristyttävimmistä teoksista.

Tarina kertoo moottoripyöräonnettomuudessa neliraajahalvaantuneesta Willistä ja sähäkästä Louisasta, joka pestautuu hänen henkilökohtaiseksi avustajakseen. Mitä kirjassa mättää? (Seuraava osio sisältää joitakin juonipaljastuksia)

1.       Eritteet ovat pelottavia. Kun Louisalle tarjotaan työtä, hänen suurin huolenaiheensa on, joutuisiko hän pesemään vanhuksen takapuolta. Tai ylipäätään jonkun takapuolta. Siis oikeasti takapuolta! No, tyttöä onnistaa, kun avustettava onkin rikas, nuori ja komea, jolla on inhottavimpia toimia varten miespuolinen avustaja.

2.       Tervejalkaiset kanssaihmiset hipsuttelevat varpaisillaan. Kun joku vammattomista mainitsee esimerkiksi ”joutuneensa vain istumaan tekemättä mitään, lentävät kädet avonaisten suiden eteen kauhistuneiden henkäysten saattelemana. Ei tuollaista saa sanoa! Willille tulee paha mieli!

3.       Will ei jätä huomauttamatta asioista, joihin ei enää kykene. Ehkä asialla on jotain tekemistä edellä mainitun ilmapiirin kanssa? Will saa kieriskellä itsesäälissään täysin vapaasti, eivätkä jatkuvat letkautukset erilaisista toimintarajoituksista ala missään vaiheessa rasittaa ketään.

4.       He ”tekevät kaikkensa”. Perhe on suunnattoman rikas ja ajattelee vain Willin parasta, mutta edistystä ei ole tapahtunut. Johtuisikohan siitä, että ”kaikkensa tekemisessä” on keskitytty pelkästään paranemiseen, eikä nykytilanteen helpottamiseen? Louisa on esimerkiksi se, joka keksii hankkia Willille saneluohjattavan tietokoneen - jäätävää ottaen huomioon, että Willin halvaantumisesta on tarinan alkaessa kulunut jo kaksi vuotta.

5.       Will on menettänyt elämänhalunsa. Go figure! Will syö kahmalokaupalla lääkkeitä, mutta hämärän peittoon jää, lääkitseekö yksikään pilleri hänen ilmeistä masennustaan. Miehen omaa ansiota tai ei, yhtään psyykkeen asioihin keskittynyttä terapeuttia ei hänen ympärillään näy.

6.       Paikalle saapuu pelastava enkeli tuhdilla tuntipalkalla. Perimmäiset syyt Louisan palkkaamiselle valkenevat vasta jonkin ajan kuluttua, mutta jo sinänsä ajatus nuoresta ja nätistä naisesta, joka palkataan avustajaksi keittämään teetä ja pitämään seuraa, nostaa sappinesteitä kurkkuun. Kenenkään tehtävä ei ole pelastaa toista ihmistä. Kenenkään onni ei riipu toisen ihmisen toimista. Onnellisuus lähtee aina ihmisestä itsestään.  

7.       Suuri yleisö saa rakastamaansa tragediaa. Voi hyvin kuvitella, että kirjan suosio perustuu suuren yleisön tarpeelle tirauttaa kyynel liikuntakyvyttömyydelle, päästä tirkistelemään jotakin sellaista, mitä ei omassa elämässään koe ja tuntea kiitollisuutta kaikin tavoin toimivasta vartalostaan. Toisin sanoen yleisö voi pönkittää mielihyväänsä ”me ja ne vammaiset”-kahtiajaon kustannuksella.

Kirjaan pohjautuva elokuva nosti ilmestyessään kohun vammaisyhteisössä. Sitä pidettiin äärimmäisen ableistisena, ja se poiki jopa Twitteriin hastagin #mebeforeableism. Jojo Moyes itse vastasi saamaansa kritiikkiin sanomalla, ettei tarina kerro kaikista neliraajahalvaantuneista, vaan yhdestä, tositapauksen innoittamasta yksittäistapauksesta. Siitähän kirjallisuudessa monesti on kysymys.

  

Olen keskustellut luovan kirjoittamisen ohjaajani kanssa paljon siitä, miten vähemmistöistä voi kirjoittaa niin, ettei ulota kuvaustaan koko ihmisryhmään. Olen joskus itsekin sortunut moiseen. Moyesin selitystä minun on kuitenkin tässä tapauksessa vaikea uskoa. Miksi? Katsotaan edellistä listausta tältä kantilta.

1.       Louisan pyllynpesupelko toimisi hauskana heittona ja kuvauksena henkilöhahmon epävarmuudesta, mutta toistuessaan useampia kertoja, menettää se tenhonsa ja viestii enemmänkin Hei, kaikkia nyt pyllyjen pesu inhottaa. Ei inhota. Jotkut ihmiset kykenevät suhtautumaan siihenkin luonnollisesti.

2.       Kaikki ovat kirjassa varpaisillaan. Siis valehtelematta kaikki.  Kun yksikään keskeisistä hahmoista ei suhtaudu vammaisuuteen luontevasti ja myönteisesti, suhtautumistapa alkaa näyttääkin ihan luonnolliselta.

3.       Willin sarkastiset huomautukset muun muassa siitä, ettei tansseihin lähtö tule hänen kohdallaan kysymykseen, on osoitus huumorintajusta. Siis ei esimerkiksi itsesäälistä tai liian moneen kertaan kuulluista vitseistä.

4.       Willin mahdollisuuksia puntaroidessa puhutaan neliraajahalvaantuneista. Williä estää neliraajahalvaus! Netistä selviää, mitä neliraajahalvaantuneet voivat tehdä. Louisa hankkii vertaistukea ja oppii kantapään kautta. Yhtenä oksettavimmista oppiesimerkeistä on lista asioista, joita neliraajahalvaantuneet eivät voi tehdä. Sen yhtenä kohtana on elokuvissa käynti kramppipäivinä, koska popcornit sinkoilevat nytkähtävän polven päältä lattialle. (Siis anteeksi mitä?!) Willistä ei puhuta yksilönä. Miten siis pitäisi uskoa, ettei tarina kuvaa kaikkia neliraajahalvaantuneita?

5.       Tämä ei ole yleistyksen kannalta ongelmallinen kohta, vaan ainoastaan pahuksen epäuskottava! 

6.       Seuraneitinä oleminen ja avustettavan elämänlaadun parantaminen vastaavat monen mielikuvia henkilökohtaisen avustajan ammatista –useimmiten totuudenvastaisesti. Louisan nimittäminen henkilökohtaiseksi avustajaksi on siis paikoin ongelmallista, joskin niin on myös koko romanttisen viihteen genre. Katso seuraava kohta.

7.       Viihdeteollisuudessa vammaisia on totuttu näkemään kahdesta näkökulmasta: joko inspiroivina sankareina tai säälin kohteina. Ei varsinaisesti voi puhua yksilöllisyyden esiintuomisesta, jos näyttämö on pelkkää kliseistä massaa. Monipuolisemmista, totuudenmukaisemmista vammaiskuvista on edelleen huutava pula.