torstai 10. maaliskuuta 2016

Haluatteko kuulla itsemäärittelyoikeudesta?

Elävässä elämässä tapahtuu jälleen:

Tapaan Internetin kautta miehen. Hän on sillä tavalla vähemmistömyönteinen ja avoin, että kerron hänelle pyörätuolistani kahden sähköpostiviestin jälkeen. Hän vastaa minulle, että kaikki minussa kuulostaa pelkästään kivalta.

Sitten seuraa totaalinen hiljaisuus.

Tyhjyyttään ammottava sähköpostilaatikko tarkoittaa vain harvoin sitä, että toinen osapuoli haluaisi kuollakseen lähettää viestin, mutta äkillinen pilkkukuume on torpedoinut häneltä kaikki mahdollisuudet siihen. Viestiä odottavan tulee ymmärtää tämä, varsinkin kun odotusaika alkaa hipoa runsasta viikkoa. Tietenkin on olemassa se sadasosaprosentin mahdollisuus sairastua pilkkukuumeeseen. Miehen viimeisin positiivisuutta tihkunut viesti saa minut tarkistamaan asian varmuuden vuoksi. Kysyn suoraan, haluaako hän jatkaa yhteydenpitoa kanssani.

Saan mieheltä vastauksen alle puolessa tunnissa. Siinä hän kertoo miettineensä, ettei hänen toivomansa ei-romanttinen uusiin ihmisiin tutuminen oikein toimisi minun kanssani, koska hän liikkuu vain harvoin minun kotikaupunkini suunnalla. Mies itse on kertonut olevansa kotoisin Helsingistä.

Aivan samoin kuin tyhjyyttään kumisevan sähköpostilaatikon kohdalla, on odottavan osapuolen ymmärrettävä vihjeitä. Kauniisiin tekosyihin kiedottu ei on sama kuin ei. (piste). Se, jolle pyörätuoli ei oikeasti ole ongelma, ei vetoa minun rajoitteisiini, vaan kysyy minulta itseltäni, millaisia rajoitteeni ylipäätään ovat .Mutta. Kun ottaa huomioon ihmisten liikuntarajoitteistietämyksen, voi hyvinkin olla mahdollista, että tämä tyyppi kuvittelee itsestäänselvyydeksi, että kaikki tapaamiset pitäisi hoitaa siellä, minne minun ei tarvitse liikkua. Ala-asteaikainen bestikseni kuvitteli vielä lukioikäisenä, että meidän ei ole mahdollista tavata muualla kuin minun kotonani, eikä siksi tullut kysyneeksikään minua minnekään. Totuudellisuudessa matkustin viime vuonna Helsinkiin ja takaisin yhteensä seitsemän kertaa, halpamatkojen aiheuttamin rajoituksin.

Kaulasuonissani alkaa sykähdellä raivo. Se kuumentaa pään ja  leviää korvanipukoiden kautta koko kehoon. Toivon salaa homo/maahanmuuttaja/ja mitä näitä nyt on-fobisen skinheadjoukon törmäävän miehen herkiksi kuvailemiin ihmisoikeushumanistikasvoihin ja luovan niille uutta ilmettä. Se, että joku toinen määrittelee minut, on pahin olemassaoleva loukkaus.

Olen ollut tässä tilanteessa ennenkin. Ihmiset sanovat minulle, etteivät halua olla tekemisissä kanssani, koska en pysty tekemään sitä tahi tätä ja odottavat minun ymmärtävän hymyssäsuin kaiken. He uskovat ihan vilpittömästi olevansa kohteliaita, rehellisiä ja ennen kaikkea pelkästään realistisia - ei siis ahdasmielisiä, syrjiviä tai muutoin pikkusieluisia. Osa heistä kuvittelee korostavansa kohteliaisuutta huomauttamalla, että olen kyllä kaikilla muilla tavoilla ihastuttava ihminen.

Vedän henkeä. Kirjoitan miehelle viestin, jossa kerron matkustelumahdollisuuksistani ja toivon avoimesti, että tässä olisi kiikastanut ainoastaan siitä. Mies ei enää vastaa. Hän ei pyydä anteeksi. Luultavasti hänellä ei ole aavistustakaan sykkivästä kaulasuonestani. Todennäköisesti hän onnitelee itseään siitä, miten hienosti osasi hoitaa tilanteen.

Olen monta kertaa ollut myös tilanteessa, jossa yhteydenpito Internetissä katkeaa syyttä, ja sekin sattuu. Jos yhteydenpito katkeaa juuri sen jälkeen, kun olen kertonut istuvani pyörätuolissa, se ei ole katkennut syyttä. Sekin toki sattuu, mutta ei yhtä paljon kuin tämä omaa kilpeä kiillottava kohteliaisuus ja itsepäätelty realismi. Avaan tietokoneen ja kirjoitan aiheesta havainnollisen tekstin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti