maanantai 22. syyskuuta 2014

Sinkkublogi osa X

Olen kirjoittanut aika ajoin siitä, millaista on etsiä treffiseuraa ja elämänkumppaia pyörätuoli persusten alla. Olen ollut yksipuolinen. Kertomusteni keskipiste on ollut tusinat torjutuksi tulemisen tavat, kun taas ne keissit, jossa olen keikkunut kiistatta huomion keskipisteenä, ovat jääneet vähemmälle. Minun ei ole kertaakaan tarvinnut olla seuratta mennessäni johonkin menomestaan. En kylläkään käy usein menomestoissa. Siihenkin on syynsä.

Kerran menin sisarusteni ja heidän seurustelukumppaniensa kanssa paikalliseen ravintolaan istumaan. Ei mennyt kauaakaan, kun pöytäämme ilmestyi nousevassa humalatilassa oleva vanhempi mieshenkilö vettyvin silmin kertomaan, että hänen ystävänsä oli joutunut pyörätuoliin veneonnettomuuden takia. Minä olin miehen mielestä aivan mahtava nainen, rohkea ja kaiken lisäksi vielä tosi kaunis.

Kohteliaisuudet ovat kivoja aina siihen pisteeseen asti, jolloin niiden lausuja ei liimannu kiinni hihansuuhun. Yhtäältä niiden tenho vähenee myös, jos niiden lausuja sekä liimaantuu hihansuuhun, toistaa samoja asioita kymmensiä kertoja ja alkaa kosketella. Juuri näin kävi tässä tapauksessa. Välillä mies katosi omille teilleen, mutta palasi aina takaisin. Sisareni pyysi minua valitsemaan itselleni turvasanan, mikäli alkaisi ahdistaa. Valitsin sanan Jeesus, koska se kuulosti kaikin puolin turvasanalta. Kun halailu, hiplailu ja nousevasta humalatilasta johtuva omituinen käytös ei ottanut laantuakseen, kiljuin ennen pitkää tuota tunnettua israelilaista miesten etunimeä. Osapuilleen niillä vaiheilla loppui myös seurueemme miespuolisten jäsenten kärsivällisyys. Nyrkit nousivat pystyyn ja varoittava rintapukkaus jaettiin siihen malliin, että paikan portsari katsoi parhaaksi kipittää paikalle.

Toinen seurueemme miesjäsenistä selitti portimolle hyökkäyksen kohteena olleen miehen ahdistelleen minua, ja minä olin täysin liikuntakyvytön. Portimo totesi siihen jokseenkin lakonisesti, että näki kyllä minun olevan liikuntarajoitteinen. Liian tuttavalliseksi heittäytynyt mies ohjattiin kuitenkin ulos. Ellen väärin muista, saimme saatesanoiksi jokusia voimasanoja. Lähdimme kotiin.

Eräällä toisella kertaa muuan vanhempi mies viittilöi minut avustajani pöytäänsä istumaan ravintolassa. Menin, koska minusta oli mälsää uskoa, että harmaahapsinen harmittomalta näyttävä mies hautoisi pahoja takaa-ajatuksia. Oikeastaan ajattelin hänen varmasti haluavan vain avautua tunnoistaan liikuntarajoitteisuuden suhteen, kuten yleensä.

Siinä mielessä tapaus on kyllä harvinainen, että mies ei halunnut avautua liikuntarajoitteisuuteen liittyvistä ajatuksistaan. Hetken kuluttua paikalle ilmaantui miehen vessassa ollut kaveri, jolle harmaahapsinen hihkui innoissaan saaneensa pöytään "tällaisen tytön ja rollaattorin kanssa olevan". (En korjannut liikkumisapuvälinettäni koskevaa virhenimitystä). He halusivat tarjota meille juomat.

Juomien tarjoaminen on piristävää siihen pisteeseen asti, jolloin juomien tarjoaja ei kimpaannu avustajan toiveesta juoda pelkkää vettä tiuskaisemalla, että hänelle ei tarvitse puhua paskaa. Vielä enemmän piristävyyttä laimentaa toteamus, että avustajan pitäisi luottaa siihen, että hän kyllä auttaisi minua, mikäli avustaja olisi siinä tilassa, ettei itse enää kykenisi siihen. Juuri niin kävi tässä tapauksessa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun toinen miehistä lähestulkoon kouraisi rintaani yrittäessään auttaa minulta päällystakin pois päältä, oli lähtöpäätös kypsä. Poistuimme ravintolasta hyvin ripeästi.

Kumpaakin tapausta yhdistää yksi asia: alkoholi. Se liittyy kaikkiin minulle sattuneisiin menomestatapauksiin. Tanssilattialla minun ei myöskään koskaan tarvitse olla yksin. Tanssittajia riittää, samoin kuin otsaan suukottelijoitakin. Jostain ihmeellisestä syystä naiset kunnostautuvat varsinkin viimeksi mainitussa. Alkoholi on taikajuoma. Suomalaiset ovat kautta aikojen tehneet suurimmat sosiaaliset tekonsa sen vaikutuksen alaisina. Sitä tarvitaan nähtävästi myös aimo annokset poistamaan liikuntarajoitteisuuden kohtaamiseen liittyvä pelko.

Menomestoilla minua lähestyvät vain enemmän tai vähemmän humaltuneet ihmiset. Tarkemmin ajatellen asiasta kertominen on absurdia, sillä ketä tahansa törmää menomestoilla juopuneisiin kanssaihmisiin. Usealla muullakin monet sosiaaliset kohtaamiset tapahtuvat pikku hutikassa, ja se on vieläpä sosiaalisesti hyväksyttävää ja kohtaamisten reunaehto.  Ehkä poikkean monesta muusta myös tässä suhteessa. Toivottavasti joku silti sai tästä uutta näökulmaa asiaan. Yksi asia on aina varma.     Tieto siitä, ettei koskaan tarvitse olla yksin, on lohdullinen siihen pisteeseen asti, jolloin seuran saamiseen ei tarvita vahvoja kemiallisia yhdisteitä.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti