sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Ihmisarvolaskelma laadittu

Hyvä on, kerron teille alusta alkaen mitä minulle on tapahtunut:

Minulla oli jo aamusta alkaen sellainen tunne, että siihen autoon ei kannattaisi nousta. Vaimensin levottomat ajatukseni käskemällä itseni lopettaa hupsutukset. Me ajoimme ystäväni kanssa nelostietä. Keli oli hyvä, ilta oli hämärtymässä. Istuin pelkääjän paikalla ja kerroin ystävälleni jostain uudesta ärsyttävästä televisiomainoksesta samalla kun tämä rummutteli sormillaan rattia keskittyneen oloisena. Seuraavista tapahtumista muistan vain kirkaisun ja kirskuen pohjaan isketyt jarrut. Sitten kaikki pimeni. Vasta sairaalassa paljon myöhemmin sain tietää, että rattijuoppo oli ajautunut punaisella Audilla meidän kaistallemme. Onnettomuuden seurauksena mursin c2- ja c3-nikamat, ja olen siitä lähtien ollut halvaantunut kaulasta alaspäin. Tänä kesänä siitä tulee neljä vuotta.

Tarina on traaginen ja tunteisiinvetoava. Sen lisäksi se on minun omalla kohdallani ihan täyttä kukkua. Toisinaan minusta kylläkin tuntuu siltä, että vastaavanlaisella kukulla saisin paremmin ymmärrystä. Syntymäliikuntarajoitteisuus tuntuu eri muodoissaankin pelottavan ihmisiä enemmän kuin onnettomuudessa kohdalle osunut kokovartalohalvaus. Se, että satuin pullahtamaan ennenaikaisesti ulos äitini kohdusta syistä, jotka taivas yksin tietää, ei ole yhtä riipaisevan traagista. Luultavasti edes se, että synnytysen olisi käynnistänyt juopuneen henkilön antama voimakas nyrkinisku, ei lisäisi tällaista romanttista tragedia-arvoa. Jopa tiedostettavien epäonnisten tapahtumien syistä ei useinkaan haluta puhua. Monien mielestä syntymäliikuntarajoiteinen tuntuu olevan vanhempiensa valmiiksi mätä rakkauden hedelmä, ja  menetetty tapaus, kun taas vammautunut on sentään joskus ollut tavallinen ihminen. Toisaalta kysymys on monesti myös mielikuvista. Usein ajatellaan, että syntymäliikuntarajoitteisuus merkitse samaa, kuin stereotyyppinen vaikeavammaisuus pakkoliikkeineen, puheentuotto-ongelmineen ja hallitsemattomine ruumiintoimintoineen.

Toinen kysymys on, miten liikuntarajoitteisuudesta pitäisi kertoa. Olen elämäni aikana joutunut tekemään sitä useita kertoja silloin kun en ole ollut jonkun ihmisen kanssa heti henkilökohtaisesti tekemisissä. Harrastusteni kautta ja takia tapaan ihmisiä Internetissä. Luonnollisesti on kohteliasta, että asiaa ei töksäytä. Yleensä teen niin, että johdattelen aiheseen jollakin tavalla. Saatan esimerkiksi kysäistä mitä mieltä toinen on pyörätuoleista. Tässä vaiheessa humoristinen luonteeni tulee aika ajoin ongelmaksi. Keskustelukumppanini voi kuvitella, että päästelen suustani salaperäisiä sutkautuksia. Näin on tähän päivään mennessä tapahtunut jo useimmin kuin kerran. Jos/kun viimein tulee selväksi, että yritän tosissani kertoa nelipyöräisestä elinkumppanistani, reaktio on useimmiten vähän samantapainen kuin vastapuoli olisi yllättäen saanut pienen halvauksen. Joskus keskusteluyhteys katkeaa oitis, joskus se jatkuu. Jälkimmäisessä tapauksessa seurauksena on tavallisesti kysymystulva, jonka tarkoituksena on selvittää minun toimintakykyni.

Olen joskus miettinyt laativani nettiin deitti-ilmoituksen, jossa kertoisin suoraan liikuntarajoitteestani. Olen kerran aikaisemmin kokeillut pyörätuolikuvalla varustettua seuranhakuilmoitusta mutta poistin sen melko pian mieltäni pahoittamasta. Tililleni kertyi blokkauksia enemmän kuin ikinä sain vastauksia. Toistaiseksi olen pidättäytynyt liikuntarajoitteesta kertomisesta ennen kaikkea kahdesta syystä. En halua, että minuun tutustuttaisiin vammaisuuteen liittyvän uteliaisuuden tähden. Netissä vammaisfetisistit ovat lisäksi todella epämiellyttävä riski. Toisekseen törmäisin taatusti siihen tosiseikkaan, että minun pitäisi liikuntarajoitteisena esiintyessäni puolustella omaa kyvykkyyttäni. Jos minun pitäisi kuvailla olevani kykenevä esimerkiksi täysipainoiseen parisuhteeseen, se tuntuisi suorastaan nöyryyttävältä. Vammaisten seksuaalisuutta käsittelevissä keskusteluissa on usein nostettu esiin ajatuksia, joiden mukaan vammaisten pitäisi rohkeasti tuoda oma seksuaalisuutensa esiin. Kysymys kuuluukin, mitä seksuaalisuuden tuominen oikeasti tarkoittaa. Pukeutuminen sukupuoli-identiteettiään korostaviin vaatteisiin ei välttämättä auta, jos vastapuoli näkee vain rajoitteet. Yhtäältä se, kertooko jollekulle unelmoivansa liekehtivistä lemmenhetkistä pesukoneen päällä, ei taatusti edesauta vammaisten yhdenvertaisuutta.

Loppujen lopuksi liikuntarajoitteesta kertoessani kyse on yleensä sinänsä rehdistä ota tai jätä -tilanteesta, mutta toisaalta vaihtoehtojen asettaminen on aina vaihtoehtojen asettamista. Ei ole ikinä miellyttävää, jos vastapuolelta on tarpeen kysyä, haluaako tämä liikuntarajoitteesta huolimatta jatkaa yhteydenpitoa. Kysymys sysää kysyjänsä väjäämättä enemmän tai vähemmän altavastaajan paikalle. Jätä-vaihtoehdon olemassaolo antaa aina vastapuolelle tilaisuuden tuumata kuuluvansa niihin jättäjiin, jotka eivät ole näkemyksineen yksin tässä maailmassa. Koska jättäminen on kirjaimellisesti kaiken sivuuttamista, jättäjän ei tyypillisesti edes tarvitse miettiä tapaa, jolla tilanteen voisi viedä paremmin loppuun. Liikuntarajoitteesta kertomisen vuoksi "jätetyksi" tulemista ei voi koskaan hyväksyä tai ymmärtää. Muutkin tekevät näin-periaate ei aina tee teoista tai mielipiteistä ymmärrettävämpiä. Kun jättäminen tapahtuu ilman oikeaa kokemusta, sille ei ole puolusteluja.

Kertoessa liikuntarajoitteisuudesta muuten kuin kasvotusten on aina tilanteessa, jossa toivoo vastapuolen ottavan asiat vastaan ilman omia johtopäätöksiään. Erityisesti verkossa keskustaessa moni nojaa vastapuolesta syntyneisiin mielikuviin, jotka romahtavat kipeästi, kun vastapuoli ei ole edes pahimmissa painajaisissaan osannut istuttaa niiden kohdetta pyörätuoliin. Myös omaa itseä koskeva suvaitsevaisuusmääre saattaa joutua äkkiarvaamatta puntariin, jos itseään erityisen suvaitsevaisena pitänyt henkilö huomaakin joutuneensa tilanteeseen, jossa valtavirrasta poikkeava kanssaihminen aiheuttaa halun ottaa omat toimivat jalat ensi tilassa alleen. Joillekin tämä saattaa olla ylivoimaista. Toisaalta loukatuksi tulemisen pelko saattaa aiheuttaa myös sen, että tulkitsee vastapuolen liikuntarajoitetta koskevat kysymykset osaksi toimintakyvyn ja "normaaliuden" perusteella tehtävää ihmisarvolaskelmaa, vaikka todellisuudessa kysymys onkin pelkästään kokonaisuuden hahmottamisesta. Toki vastapuolen olisi aina syytä muistaa, ettei liikuntarajoitteen  puheeksi ottaminen tarkoita oikeutta kysyä ihan mitä tahansa henkilökohtaisuuksia.

Hyvä tapa liikuntarajoitteesta kertovan ihmisen kohtaamiseen on kertoa heti kättelyssä, että omat lisäkysymykset eivät laskeskele ihmisarvoa. Siihen, että liikuntarajoitteisuus ei oikeasti laskisi kenenkään ihmisarvoa päästään taas sisäistämällä liikuntarajoitteisuus yhdeksi ominaisuudeksi elävässä ihmisessä. Syntymäliikuntarajoitteisuudesta ei saa nykymittapuulla revittyä romanttista tragediaa tuskin kirveelläkään. Todellisuudessa sitä revitään keinotekoisesti onnettomuudesta aiheutuneista liikuntarajoitteistakin. Rajoite voi olla millainen tahansa, olivat sen syntymekanismit mitä tahansa. Kumpaakin syntymekanismia voi halutessaan pitää onnettomuutena, joka vain tapahtuu eri vaiheessa elämänkaarta. Toisesta ihmisestä muodostetuille mielikuville on turha antaa liikaa painoarvoa, sillä ne ovat mielikuvia, oli kysymys sitten liikuntarajoitteisesta henkilöstä tai ei. Ihminen itse löytyy nahkojensa sisältä.




4 kommenttia :

  1. Todella hyvä teksti! Olen itsekin usein miettinyt noita eroja syntymäliikuntavammaisen ja elämänsä aikana vammautuneen välillä sekä niiden synnyttämiä ennakkokäsityksiä, ja olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ihanaa huomata, etten ole ajatusteni kanssa yksin!

    Myös vammasta kertominen esimerkiksi netissä on mietityttänyt minua. Pääasiassa omat kokemukseni ovat olleet hyviä, vaikka ainahan se jännittää paljon. Olen tavallisesti pyrkinyt ensin tutustumaan ihmiseen ennen kertomista, ja lopulta sitten kertoa mahdollisimman kuvailevasti, koska toisella vastapuolella ei välttämättä ole ollenkaan aikaisempaa kokemusta tai tietoa. Uskon, että näin saan annettua mahdollisimman positiivisen ja oikeanlaisen kuvan vammastani.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Minäkin haluan tutustua ennen kertomista, ja se on osoittautunut melko hyväksi tavaksi, mutta aina välillä on tullut vastaan tapauksia, joissa se oma "arvo" on tuntunut määriytyvän sen mukaan, mistä kaikesta suoriutuu itse ja onko se syntyperäistä. Niitä tyyppejä, jotka osaavat kysyä lisäkysymyksensä hienosti kaivataan enemmän!

    VastaaPoista