sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Kukonlaulun aikaan

Sisäistin jo teini-ikäisenä ajatuksen, että pieni jenkkakahva vyötärölläni olisi ikuinen ystäväni. Ruokailu- tai oikeammin sanoen herkuttelutottumukseni eivät poikenneet sisarusteni valinnoista, mutta perheemme jäsenistä jenkkakahva oli uskollisesti liimautunut vain minuun. Sinänsä se ei mielestäni ollut ihmeellistä, sillä sisareni kirmailivat, nousivat portaita ja nostivat painavia esineitä jo pelkästään elääkseen normaalia elämäänsä. Kalorit missään nimessä kulu samalla tavalla, jos normaalia elämäänsä elää pääasiassa istuma-asennossa.

Teemme töissä paljon pieniä projektiluontoisia töitä. Päätin, että olisin niissä oikein hyvä. Tunsin tarvetta todistaa olevani hyvä ja pitämisen arvoinen työntekijä, koska minulla jatkuvasti tarvetta etätyöpäiville ja muille joustoille henkilökohtaisten avustajien poissaolojen takia. Iskin paahtovaihteen silmään. Asetin itselleni päivittäisiä tavoitteita. Yritin ulottua niihin ja kiristin hermoni kireälle kuin viulunkieli. Jokainen työ meni päin metsähallitusta ja vaati korjaamista.

Voin rehellisesti tunnustaa, etten koskaan tule elämään ilman suklaata. En yksinkertaisesti pysty. Aina tulee raskaita työpäiviä, stressaavia tilanteita ja ihmissuhdesuruja, joihin suklaa puree paremmin kuin yksikään teollinen, harmillisilla sivuvaikutuksilla varustettu kapseli. Joskus joku saattaa myös tarjota herkkuja, joista ei voi kieltäytyä loukkaamatta toisen tunteita. Joskus kaikki vaan ottaa niin päähän.

Vuodenvaihteessa aloin miettiä, voisinko vähentää suklaansyömistäni. Järkeilin, että koska käperryin joka viikko seitsemän päivän välein esitettävän suosikkiohjelmani ääreen stressitasojani alentamaan, minun saattaisi olla mahdollista odottaa myös herkkuhetkiä yhtä pitkä aika. Päätin kokeilla mokomaa. Tiesin, että vaikutus saattaisi ulottua myös kiloihin. Töiden osalta oli myös skarpattava jotenkin.

Laadin itselleni säännön, että saan ahtaa itseeni suklaata lempiohjelmani ajan. Niin minulla oli samassa kasassa kaksi odottamisen arvoista asiaa. Varauduin vieroitusoireisiin, hirvittävään makeanhimoon ja siihen, että repsahtaisin takaisin lohtusuklaan poluille viimeistään kahden viikon jälkeen. Töitä varten tulostin netistä kasan manuaaleja. Sanotaan, että päättäväinen mieli tuottaa tuloksia. Jo ensimmäisen viikon jälkeen havaitsin, että karkkipäivän odottelu teki myös karkin syömisestä paljon mukavampaa. Töissä havaitsin sitä vastoin, että päätöksistäni huolimatta tein samoja töitä kolmatta kertaa. Mikään ei ollut mukavaa.

Sanotaan myös, että ei kukko käskien laula. Se on totta. Minua eivät saaneet innostumaan terveellisimmistä elämäntavoista ne ihmiset, jotka taputtelivat jenkkakahvojani mainiten enemmän tai vähemmän hienotunteisesti niiden tarpeettomasta olemassaolosta. Laihdutusohjelmat laukaisivat minussa yleensä makeanhimon. Oivalluksen tein minä itse. Painonhallinnassa ei ole kysymys ihmisen laiskuudesta, vaan henkilökohtaisen oivalluksen saamisesta. Minun kohdallani henkilökohtainen oivallus liittyi suklaan ja lempiohjelmani väliseen yhteyteen. Sellaista ei voi kaataa toisen ihmisen päähän käskemällä, osoittelemalla ja syyllistämällä. Yhtälössä on aina muistettava myös se, etteivät elämäntavat ole aina korreloivia kilojen kanssa. Jenkkakahva saattaa pesiytyä myös paljon urheilevan ihmisen vyötärölle, mikäli tällä on esimerkiksi heikko aineenvaihdunta. Jokaisen on tässäkin asiassa löydettävä oma, itselleen hyvältä tuntuva tie. Heti, kun päätin tehdä töitä vain sen verran kuin jaksan, suoritin kaiken virheettömästi kymmenessä minuutissa. Kukko laulaa vielä vähemmän silloin, jos käskijä on oma itse.



2 kommenttia :

  1. Oma näkemykseni ja kokemuksenikin on, että elämäntapojen muuttamiseen tarvitaan suunnilleen seuraavassa järjestyksessä ainakin:

    1. Muutostarpeen myöntäminen.
    2. Riittävä motivaatio muuttumiseen.
    3. Muutoksen maltillikontrollointi

    Kohta 1 lienee ihmisille tuttu ainakin päihdeongelmakeskusteluista. Pätee nähdäkseni muihinkin elämäntavan muutoksiin.

    Kohta 2 kertoo siitä, että pelkkä hoito ja ystävien patistelu ei yleensä riitä. Tämä on osittain osa kohtaa yksi, sillä voidaan katsoa muutostarpeen tulleen myönnetyksi vasta, kun on motivoitunut muuttumaan, mutta toisaalta ihminen voi myös olla A) menettänyt toivonsa, tai B) heikkotahtoinen ja luovuttaa helposti.

    Kohta 3 liittyykin edellisen kohtaan B, sillä usein kohdista 1 ja 2 seuraa paniikki, jonka jälkeen muutosprosessissa väännetään nappulat kaakkoon. Elämäntavasta irrottaudutaan paniikilla, jossa vainoharhaisesti tarkkaillaan kaikkia toimia, että liittyvätkö ne nyt siihen. "Voiko ajaa pyörällä, jos meinaa tiputtaa painoa, vai onko se liian laiskaa suhteessa kävelyyn ja juoksuun!?" Tämä johtaa siihen, että muutos alkaa muistuttaa mahdotonta vuorta ja se taas alkaa laskea motivaatiota. Tarvitaan objektiiviset mittarit (suhteessa juuri kuvattuihin subjektiivisiin hälyttimiin) ja mieluusti jotain peilauspintaa, jonka kanssa ylläpitää todellisuuden ja suhteellisuudentajua.

    Kaiken tämän analyysin päällä kuitenkin se, että "mikä toimii, se toimii". Ihmiset ovat erilaisia, enkä minä ole mikään psykologi. Analyysiäni ei saa missään tapauksessa lukea siinä mielessä, että jos omaa tapaansa muuttua ei saa sopimaan tuohon muottiin, se ei voi toimia, joten voi saman tien luovuttaa (päästään kohtaan 2B), vaan lähinnä siinä mielessä, että jos se oma pyrkimys muutokseen ei tunnu toteutuvan, niin kannattaa miettiä, tekeekö jotain, mikä sotii noita kolmea vastaan ja voisiko tämän pohjalta yrittää sitä muutosta paremmin.

    Muunmuassa, herkuttelun rajoittaminen yhteen päivään viikossa olisi mielestäni hyvinkin kohdan 3 mukaista ja siten sillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Jos muutos on paniikkikontrollissa, se ei kai olisi mainitsemasi "hyvältä tuntuva tie".

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. Minulla ei ollut tarvetta muuttaa elintapoja/laihduttaa. Tein vain kokeen, joka yllättäen osoittautui kivaksi, ja tämä teksti kertoo käytännössä tavoitteettoman rennosti ottamisen tärkeydestä.

    VastaaPoista