torstai 23. tammikuuta 2014

Viihdettä vai kiusantekoa?

Satuhäät-ohjelmassa näytettiin Piian ja Jarin häät. Piialla oli edellisistä suhteistaan kolme lasta, joista jokaisella oli eri isät. Nuorimmainen lapsista köllötteli vielä Piian vatsassa hänen ollessaan ensitreffeillä Jarin kanssa. Kosinta tapahtui suihkussa. Piia ei malttanut odottaa, vaikka Jarin mielestä olisi ollut muutakin. Piia halusi tietyn hääpäivän, joten Jari katsoi parhaaksi suostua siihen. Morsiamen äiti ja veli eivät saapuneet lainkaan häihin. Hääpäivä oli morsiamen äidin syntymäpäivä. Piian kaksi vanhinta lasta esittivät hääjuhlassa  mummin synttärionnitelulaulun ilman, että päivänsankari oli lainkaan paikalla. Näistä häistä nousi tietysti kohu. Sosiaalisessa mediassa kävi keskustelu kiivaana. Ohjelma vaikutti jopa siten, että Piian lapsia alettiin kiusata koulussa ja koulumatkoilla. Sallikaa minun kysyä, miksi.

Aina, kun joku julkisuudessa esiintynyt henkilö saa osakseen julkista arvostelua, puolustavat arvostelijat mielipiteitään sillä, että että julkisuus on oma valinta ja kaikkien siihen lähtevien on kestettävä arvostelua. Joka kerta kun kuulen tämän lauseen, mieleni tekee raastaa hiuksia. Kun joku esiintyy julkisuudessa, tarkoittaako se, että katsojalla on oikeus, ellei peräti velvollisuus heittää aivonsa nurkkaan?

Media on hyvä väline yleishyödyllisen tiedon ja ajatusten jakamiseen. Jos esimerkiksi suurperheen  äiti Pihtiputaalta päästää televisiokamerat kotiinsa, hänellä saattaa olla siihen hyvä motiivi kannustaa muita perheitä arjen vaativien tilanteiden keskellä. Silti ei ole lainkaan epätodennäköistä, etteikö joidenkin televisiokatsojien tulilinjalle joutuisi esimerkiksi äidin kampaus, kodin seinällä roikkuvat surrealistiset maalaukset tai kalliilta vaikuttava imuri. Viimeksi mainittu nousisi tapetille eritoten siksi, että äidin puheet rahojen tiukkuudesta ovat ilman muuta ylidramatisoituja, koska eihän perhe missään tapauksessa voi olla vähävarainen, mikäli sillä on varaa niin tyyriiseen siivousvälineeseen. Joidenkin mielestä äiti olisi taatusti myös epäonnistunut vanhempi, koska vaikutti lähikuvissa jotenkin omahyväisen näköiseltä.

Poimikaa edellisestä kaikki ne kritiikit, joille voi saada pätevät perusteet puolen tunnin ohjelman perusteella ja liittyvät aiheeseen.

Suhteellisen arkipäiväinen tilanne on esimerkiksi se, että yläasteen seitsemättä luokkaa käyvä Jasmiina nappaa koulun liikuntatunnilla kännykkäkuvan vankkarakenteisemmasta luokkatoveristaan Hennasta, näyttää siltä kaverilleen Annalle siten, että Anna voi tulkita Hennan olevan raskaana.Anna saattaa innostua asiasta siinä määrin, että kertoo siitä muillekin.  Pian koulussa on käynnissä huhumylly, jota Hennan itsensä on vaikea vaimentaa. Todennäköisesti asia menee rehtorin käsittelyyn ja Jasmiina joutuu puhutteluun. Tapaus tuomittaisiin ja sitä pidettäisiin kiusaamisena. Vastaava toimintatapa on kuitenkin melkolailla samanlainen kuin keltaisen lehdistön tapa kirjoittaa asioista. Skandaali- ja juorulehdissä on arkipäiväistä käyttää pilkallista kieltä, tulkita kuvien ja tekstien asiayhteyksiä toisistaan riippumattomasti, analysoida ja vihjailla. Toimittajien mielestä kyse on usein pelkästään siitä, että asioista voi kirjoittaa monin eri tavoin. Me ostamme monesti julkisesti hyväksyttävää kiusaamista viihteenä.

Satuhäissä esiintyneen Piian lapsien kiusaamista selitettiin sosiaalisessa mediassa sillä, että vanhemmat olivat tieten tahtoen altistaneet lapset julkisuudelle, josta vääjäämättä seuraisi kiusaamista. Toisin sanoen kiusaaminen on joidenkuiden mielestä ymmärrettävää, mikäli kiusaamisen aiheuttava ärsyke on tarpeeksi iso. Kyseisellä logiikalla  kiusaamisen vastaisesta työstä voitaisiin samantien luopua.

Polttava kysymys on, mikä ihme tekee kotiimme pesiytyneistä digitaalilaitteista niin maagisia, että niissä esiintyvät henkilöt nousevat kaiken arvostelun yläpuolelle. Jos kerran puolen tunnin televisio-ohjelma antaa meille syyn julkiseen arvosteluun, pitäisi meillä olla yhtälainen oikeus myös kenen tahansa kaduntallaajan arvosteluun. Kummassakin tapauksessa näemme ainoastaan pintaraapaisun toisen ihmisen elämästä ja muodostamme siitä itse omat mielikuvamme.

 Kukaan ei koskaan pääse toisen ihmisen pään sisään niin, että voisi täydellisesti ymmärtää syy-seuraus-suhteet. Ei ole reilua puuttua asioihin, joista itsellä ei ole kunnon käsitystä, saatika aiheisiin, jotka eivät liity oleelliseen asiayhteyteen. Luin vähän aikaa sitten artikkelin toimittajasta, joka oli haastatellut erästä vallankumouksellisen golfmailan keksijää. Kävi ilmi, että keksijä oli transsukupuolinen. Toimittaja piti keksijää tämän vuoksi huijarina, ja katsoi velvollisuudekseen paljastaa asioiden oikean laidan koko maailmalle. Lehtimiehen toiminta eteni siihen pisteeseen, että transnainen teki lopulta itsemurhan. Lehtimies kirjoitti tapahtumaketjusta kylmän viileän artikkelin. Kyseessä on kaikkea muuta kuin journalistinen uroteko. Ihmisellä on oikeus olla oma itsensä, ja se oikeus pätee niin kauan kun ihminen ei satuta itseään tai muita. Golfmailan keksiminen transpuolisena ei riko tätä oikeutta. Oikeus olla oma itsensä merkitsee käytännössä sitä, että on olemassa myös sellaisiakin tarinoita, joita kenenkään ei edes tarvitse tietää.

Mielipiteiden ja mielikuvien muodostumista ei estä mikään. Minäkin mietin Piian ja Jarin tapausta, ja keskustelinkin siitä paljon lähipiirini kanssa. Nettikirjoittelu hivelee mieltä, koska siten voi saattaa oman mielipiteensä julkiseksi ja nähdä, kuinka paljon omat ajatukset saavat kannatusta. Jotkut ajatukset kannattaa silti pitää suljetuissa kahvipöydissä. Julkisuus tuo mahdollisuuden arvosteluun, mutta on omasta järjenkäytöstämme kiinni, missä ja milloin tuomme mietteemme julki.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti