sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Ylpeät ennakkoluulot osa 32: Liikuntarajoitteiset on syytä nostaa jalustalle

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja sirpaleiksi sädettävä postaussarja säntää kohti 32. osaa. Tällä kerralla vasaroidaan pohjat pirstaleiksi ennakkoluulolta

Liikuntarajoitteiset on syytä nostaa jalustalle

Jalustalle nostaminen on kielikuva, jolla ilmaistaan arvostusta ja ihailua. Kirjaimellisesti sananparsi sisältää myös merkityksen, että ihailtava asia tai ihminen kohotetaan ikäänkuin muiden ihmisten tai yleisen tavallisuuden yläpuolelle, eikä tätä pilviä hipovaa asemaa ole syytä kyseenalaistaa saati horjuttaa. Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja kohdistaa varauksettoman ihailun liikuntarajoitteisiin ihmisiin. Ihailun ainoana perusteena on yleensä liikuntarajoitteisena eläminen. Ennakkoluulon kantaja ajattelee, että liikuntarajoitteisuus merkitsee alakuloisia aatoksia, neljän seinän sisälle lukkiutumista ja mietteitä pyyhkeen kehään heittämisestä. Juuri se tekee ajatusmallista erittäin ennakkoluuloisen.

Ennakkoluulon taustalla on tyypillisesti kaksi eri ajatusta. Ensimmäinen niistä pohjautuu ennakkoluulon kantajan omaan tulkintaan siitä, mitä itse ajattelisi tai tuntisi, jos jalat yhtäkkiä pettäisivätkin alta ja aamupissan jälkeen pyllyn joutuisikin pyyhkimään joku kokonaan ulkopuolinen ihminen. Ajatus ahdistaa ja pelottaa, ja seurauksena on loogiselta vaikuttava päätelmä siitä, että liikuntarajoitteiset itse suhtautuvat myös rajoitteisiinsa samalla tavalla. Usein ajatukseen saattaa liittyä myös suloisia muistikuvia lapsuuden riemukkaista juoksu- ja kiipeilyleikeistä, ja suru siitä, että liikuntarajoitteinen jää/on jäänyt niistä paitsi.

Useimmiten ennakkoluulon kantaja tuntee tarvetta lausua arvostuksensa ääneen. Perusteena on tavallisesti ylpeys omasta suvaitsevaisesta maailmankatsomuksesta, mutta yleensä myös vilpitön halu ilahduttaa liikuntarajoitteista itseään rohkaisevilla ja positiivisilla sanoilla. Ennakkoluuloon liittyvä stereotypisointi tulee hyvin selkeästi esiin tällaisissa kehuissa, sillä ne koskevat useimmiten "lajityypille" poikkeavaa toimintaa. Ennakkoluulon kantaja saattaa esimerkiksi "tsempata" liikuntarajoitteista keikkapaikan yleisölämpiössä hihkumalla, miten kivaa on, että tämäkin on pyörätuolillaan tullut seuraamaan konserttia yhdessä muiden kanssa. Voidaan puhua tietynlaisesta ylentämällä alentamisesta. Vastaavasti ennakkoluulon kantaja voi myös todeta samalle juna-asemalla älypuhelintaan näpräävälle liikuntarajoitteiselle, että nostaa hattua tämän hymyilykyvylle ja positiiviselle asenteelle, vaikka tapaa liikuntarajoitteisen vasta ensimmäistä kertaa.

Toinen ajatus ennakkoluulon taustalla on yleinen harhakäsitys liikuntarajoitteisena elämisen vaatimista fyysistä ja henkisistä voimavaroista. Minkä tahansa vähäpätöisen toimen suorittaminen voi vaikuttaa varsinaiselta uroteolta, jos sen luulee vaativan Mount Everestille kapuamiseen verrattavia ponnistuksia. Ihmisillä on vielä tänäkin päivänä hyvin vähän tietoja ja kokemuksia siitä, miten erilaiset liikuntarajoitteet vaikuttavat arkipäiväiseen elämään. Toisaalta tiedonjakamisessa on aina myös yleistämisen riski. Monet sortuvat helposti ajattelemaan, että yhden liikuntarajoitteisen tapa toimia ja ajatella on samanlainen kaikkien liikuntarajoitteisten kanssa. Useimmiten liikuntarajoitteisuus herättää jonkinlaista mielenkiintoa, mutta monesti mielenkiinto torpataan ajattelemalla, ettei kyseinen aihealue oikeastaan kosketa itseä eikä siitä tohdi keskustella.

Ihailu on positiivinen tunne. Siinä ei sinänsä ole mitään negatiivista, mutta ylitsevuotavaisuus ja perustettomuus tekevät siitä helposti voimakkaan kielteisen asian. Liikuntarajoitteisia yllä kuvattu ylentämällä alentaminen loukkaa hyvin usein, samoin kuin tuikituntemattomien ihmisten sivumennen lausumat ylistyssanat. Kumpikin viestii osaltaan ajattelusta, että asenneilmapiirin ja yhteiskunnan rakenteiden mielletään olevan kiveen hakattuja. Omasta suvaitsevaisuudestaan ei tarvitse koskaan olla erikseen ylpeä, jos suvaitsevainen käytös on osa itsestäänselväksi koettavia toimintamalleja. Suuri joukko meistä kaivelee selkärangastaan sloganin kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta, mutta läheskään yhtä suuri joukko ei ymmärrä lauseen merkitsevän myös käytännön tekoja. Kovassa maailmassa rämpivää liikuntarajoitteista ihmispoloa on ehkä helppo arvostaa, mutta vilpittömästi sitä ei voi tehdä ajatellen, että liikuntarajoitteiset ovat omaan maailmaan nähden täysin etäinen asia. Maailma ulottuu kaikkialle, eikä tulevaisuuden tapahtumia voi aavistaa. Ajatus liikuntarajoitteisuuden etäisyydestä kostautuu heti, jos esimerkiksi oman kesätyöpaikan asiakaspisteelle ilmestyy liikuntarajoitteinen asiakas, eikä tiskin alle piiloutuminen onnistu edes sillä perusteella, että on aina aikaisemmin liikuntarajoitteisia kohdatessaan ottanut mieluummin jalat alleen.

Liikuntarajoitteisuuteen kohdistuvat ihailun perusteet eivät myöskään ole suoraviivaisia. Se, että liikuntarajoitteinen nousee aamuisin ylös sängystä ja lähtee mukaan kaupungin ihmisvilinään, ei poista sisällä jylläävän ahdistuksen ja masennuksen mahdollisuutta. Samaten myöskään lapsuudessa väliin jääneet kedolla kirmailut eivät myöskään automaattisesti masenna kenenkään mieltä. Saattaa olla niinkin, että esimerkiksi syntymästään asti pyörätuolissa istunut ei edes osaa kaivata omilla jaloilla lentämistä, vaan innostuu muikeasti myhäillen sähköpyörätuolinsa virittämisestä. Siksi tuntemattomien ihmisten kommentit, olivatpa ne sitten tarkoitettu miten mieltäylentäviksi tahansa, voivat usein olla loukkaavia.

Liikuntarajoitteisuus on osa ympäröivää maailmaa eikä sitä voi täysin leikata irti kenenkään elämänpiiristä. Kiinnostus liikuntarajoitteisuutta kohtaan on kullanarvoinen asia, josta saattaa kummuta paljon positiivisia asioita myös kokonaan muihin elämänaloihin. Kiinnostus kannattaa herättää itsessään. Tietenkään se ei tarkoita sitä, että olisi hyväksyttävää marssia kenen tahansa liikuntarajoitteisen luokse utelemaan tältä henkilökohtaisia asioita. Joku viisas on todennut, että välittäminen alkaa naapurin tervehtimisestä. Kannattaa olla kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ja mennä rohkeasti kohti myös niitä asioita, jotka oudoksuttavat ja pelottavat. Jos omalla asenteenmuutoksella voi vaikuttaa siihen, että liikuntarajoitteisuuteen voidaan suhtautua negatiivisuuden sijaan positiivisesti, se on parasta tsemppausta myös niille, jotka menettävät liikuntakykynsä äkillisesti esimerkiksi onnettomuudessa.

Mount Everestille on tänä päivänä kiivetty jo lukuisia kertoja, myös pyörätuolilla.  Eläminen ei ole ihmeteko. Sähköpyörätuolin virittäminen on vähintään kyseenalaista riippuen saavutettavasta vauhdista. Mission completed!    

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti