Kun ei huvita sanoa cp

Olen blogissani kirjoittanut usein diagnoosikeskeisyydestä. Ihmiset tulevat kysymään, miksi istun pyörätuolissa tai mikä vamma minulla on. Asiassa on puolensa ja puolensa. Silläkin on merkityksensä, missä, milloin ja miten kysymyksiä esittää. Toisaalta suoraselkäinen kysyminen on parempi kuin salavihkainen tuijottelu ja supattelu, samalla kun avoimuus levittää myös tietoisuutta. Toisaalta kenenkään ei ole pakko avautua terveydentilastaan ja elämäntarinastaan, ellei itse halua.

Ja sitten on vielä eräs juttu: Vaikka kertoisi vammastaan tai sairaudestaan miten vuolaan informaatiivisin sanakääntein tahansa, voi useinkin olla, ettei vastapuoli ymmärrä selostuksesta halaistua sanaa, tai ainakin tekee siitä omat tulkintansa.

Tämä on tuttua varsinkin jokaiselle, jolla on cp-vamma.

Tätä aihetta käsittelee Netflixin alkuperäissarja Special. Sen päähenkilö Ryan on homoseksuaali, jolla on lievä cp-vamma. Hän päättää ryhtyä elämään omaa, itsenäistä elämää poissa ylisuojelevan äitinsä hoiteista, mutta pitää vammansa visusti kaapissa. Autoilijan töytäisemäksi joutuminen tarjoaa näppärästi selityksen ontuvalle kävelylle ja kömpelösti toimiville käsille.

Miksi on niin vaikeaa sanoa olevansa cp-vammainen? Nettideittailuaan pohdiskeleva Ryan lohkaisee, että voisi luvata olla kuolaamatta deittiensä päälle ennen neljänsiä treffejä. Se kuvaa niitä ennakkoluuloja, joita ihmisillä on cp-vammasta. Kaikkein yleisimmin kuitenkin luullaan, että cp-vamma on yhtä kuin älyllinen jälkeenjääneisyys. Toisin sanoen, jos kohtaat jonkun tuntemattoman ja kerrot hänelle olevasi cp, hän ei välttämättä pidä sinua enää tasavertaisena keskustelukumppanina, vaikka luettelisit hänelle kehittämäsi matemaattisen kaavan maailmankaikkeuden rakenteen selvittämiseksi. Ennakkoluuloisilla näkemyksillä on taipumusta  saada ihmiset tekemään kaikki tulkintansa ennakkoluuloa puoltavaksi. Joskus, varsinkin tuntemattomien kanssa, se on ihan liikaa.

Special on sarja kategoriassa "Jokaisen olisi nähtävä tämä". Se perustuu pääroolissa esiintyvän Ryan O´Connellin omaan tarinaan, josta hän on kirjoittanut myös kirjan I'm special and other lies we tell ourselves. Sarja on yhtäaikaa hauska ja asiallinen ja osoittaa elävästi, ettei ihminen välttämättä kuulu vain yhteen vähemmistöön, vaan useampiin. Se on hyvä oivallus myös pyörätuolin käyttäjälle, jolle ajatus kaappivammaisuudesta on hyvinkin kaukainen. Ennen kaikkea vammaisuuden näkeminen ruudun keskeisimmällä paikalla tuntuu mahdottoman hyvältä. Tulee olo, että on ihan normaali, Kömpyräkäsineen ja -jalkoineen päivineen.

Special-sarja on nähtävillä Netflixissä ja O'Connelin kirja on kuunneltavissa englanninkielisenä esimerkiksi Bookbeatissa.