sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Jos helvettiä ei olekaan?

En yleensä lue kovin tummasävyistä jännityskirjallisuutta, mutta kuunneltuani Andrew Michael Hurleyn haastattelun Helsinki Litissä tiesin törmänneeni kirjaan, jota en voi ohittaa. Hurleyn useaan otteeseen palkittu esikoisromaani Hylätty ranta käsittelee teemoissaan uskontoa, vammaisuutta ja ihmeparantamista.

Eletään 1970-lukua. Tonto ja hänen mykkä ja ilmeisen kehitysvammainen veljensä Hanny matkustavat vanhempiensa mukana perinteiselle pääsiäisretriitille Loneyn kolkolle rantakaistaleelle. Paikalla on jo entuudestaan pahaenteinen maine, mutta poikien hartaasti katolinen äiti uskoo lähestulkoon pakkomielteisesti, että paikallisen kappelin pyhän veden parantavan Hannyn. Pian matkalaisten asuttamassa mökissä ja sen ympäristössä alkaakin tapahtua kaikenlaista ihmeellistä - myös selkäpiitä karmivassa merkityksessä. Oudot tapahtumat tuntuvat kytkeytyvän seudulla liikkuviin kolmeen omituiseen mieheen ja raskaana olevaan teinityttöön, joka on tuodaan läheiselle, synkkien myyttien ympäröivälle hylätylle saarelle vain vähän ennen laskettua aikaa.

Itse en osaa kuvitella raivostuttavampaa asiaa kuin uskontoon liittyvä näennäinen armo ja eriarvoistaminen,  Siksi olisin toivonut uskontoa ruodittavan enemmänkin. Parantumisen pakko, normaaliuskäsitys ja epätoivo sen sijaan ovat hyytävän tuttuja teemoja, jotka nousevat pintaan myös ilman uskonnollista kontekstia, toivottavasti mahdollisimman monen lukijan ajatuksia herättäen.  Hylätty ranta itsessään on tarkoitettu jäämään mysteeriksi, mielenkutittajaksi ilman lopullisia vastauksia. Tästä syystä sen ansioita ja epäonnistumisia on vaikea eritellä. Huomasin kuitenkin miettiväni lukemisen jälkeen kysymystä, joka nousee kirjassa esiin vain yksittäisessä kappaleessa: ihmiset voi pelotella helvetillä järjiltään, mutta mitä oikeasti tapahtuu, jos "herranpelko" muuttuu välinpitämättömyydeksi, joissa hirveimmistäkin teoista seuraa ainoastaan väliaikaista kärsimystä?

  Kuva: Googlen kuvahaku


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti