keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Satuttavat sanat

Sanat satuttavat. Ensimmäisen kerran aiheesta keskustellaan julkisesti yleensä päivähoidossa tai eskarissa. Silloin puhutaan empatiakyvystä eli siitä, miltä itsestä tuntuisi olla loukkaavien sanojen kohteena, puhutaanpa jopa kiusaamisesta.


Kun samasta aiheesta keskustellaan aikuisten kesken, empatiasta puhutaan enää harvoin. Vakioargumentti keskustelussa on "Maailma on kova ja sitä täytyy osata sietää pärjätäkseen". Näin kävi esimerkiksi, kun eräs äiti kirjoitti Hesarissa jo entuudestaan herkän tyttärensä joutuneen terapiaan aikuisten miesten arvosteltua äänekkäästi tytön rintoja ja takapuolta bussipysäkillä. Tai kun Rosa Meriläinen kertoi oman kehonsa rakastamisen tärkeyttä korostavassa kolumnissaan, että veljen laukomat kommentit liikakiloista sairastuttivat hänen miespuolisen ystävänsä anoreksiaan.

Saan aina ahdistuskohtauksen, kun tällaista tapahtuu. Surun, kiukun ja arjen ongelmien vähättely on omakohtaisesti tuttua minullekin. Silti olen samalla piinaavan tietoinen siitä, että vaikka kirjoittaisin miljoonittain valistavia ja empatiakykyyn vetoavia kolumneja, en saisi välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä kitkettyä pois maailmasta. Tiedän, että kaikkea skeidaa täytyy joissain määrin sietää tai saa olla ahdistunut joka sekunti lopun elämäänsä.

Missä menee se raja? Onko minun nieltävä liikuntarajoitteisvastaiset kommentit, koska en niille mitään voi, vai pitääkö aina yrittää puolustautua? Jätänkö hissittömän, portaikollisen ravintolan nostamatta rähinää ja lainluentaa, ja hipsin jonnekin, jossa esteettömyydestä on huolehdittu? Missä vaiheessa tiedän vain hakkaavani turhaan päätä seinään?

Kilojen kommentoimista puolustellaan lihavuuteen liittyvällä terveysriskillä, johon puuttumatta jättäminen on toisen hyvinvoinnin vaarantamista. Vanhempia varoitellaan suostumasta päästämään poikalapsiaan liian tyttömäisissä vaatteissa kouluun, jotta seurauksena ei olisi kiusaamista. Kumpikin argumentti torppaa oikeutta olla sellainen kuin on. Itseäni on neuvottu paljon sopeutumaan siihen, että kaikki eivät ole sinut liikuntarajoitteeni kanssa. Minun kehotetaan olevan kiitollinen siitä, että joku ylipäätään auttaa minua saamaan aamukahvini, vaikka se ei olisikaan sellaista kahvia kuin itse haluaisin. Sopeutuja ja kompromissaaja on aina tuntunut olevan minä. Ajan mittaan olen alkanut huutamaan öisin mielessäni, eikö edes kerran voitaisi sopeutua MINUUN.

Jos tietää tuloksen saavuttamisen mahdottomaksi, kaikki hyvän tekeminen tuntuu saman tien hyödyttömältä. Lopetetaan koulukiusaamisen vastaiset kampanjat, koska kiusaamista ei voida niillä lopettaa! Lakkautetaan Seta ja Amnesty, koska ihmisoikeusrikkomukset tulevat jatkumaan!

Minä ei pysty istumaan tumput suorina, kun vääryyttä tapahtuu. Enkä painamaan asioita villasella, jos omaan niskaani yritetään talloa telaketjusaapikkailla. Kysymykseen, missä menee tuloksellisen asioihin puuttumisen ja turhan päänhakkamisen raja, minulla ei valitettavasti ole selkeää vastausta. Yksi asia on kuitenkin varma: yksikään, jonka liikakiloja on kommentoitu, ei ole pompannut vihjeestä kiittäen kommentoijan kaulaan, tehnyt elämäntaparemonttityötä käskettyä ja laihtunut.

Blogitekstissä mainittu Rosa Meriläisen kolumni: http://www.hs.fi/elama/a1473650079959


4 kommenttia :

  1. Kun löytää oman voimansa, pitää sen ja oppii sanomaan Ei, sillä jo pääsee pitkälle ja elämä muuttuu toisenlaiseksi :)

    VastaaPoista
  2. Toisiin on vaikea vaikuttaa haluamallaan tavalla. Siinä epäonnistuvat ne, jotka mielestään haluavat auttaa ylipainoisia noilla kommenteillaan, sekä helposti myös ne, jotka haluaisivat satuttavien sanomisten loppuvan. Yleisesti tehokkaampaa on yrittää muuttaa itseään, jotta itse ei satuttaisi sanomisillaan muita, eikä toisaalta antaisi muiden sanomisten niin helposti satuttaa itseään. Sekään ei ole helppoa, mutta siinä voi auttaa, jos muistaa, ettei sen tarvitse tarkoittaa sitä että pitää hyväksyä kaikki, mitä muut sanovat. Usein tehokkainta toiseen on argumenteilla vaikuttaa, kun onnistuu huomauttamaan tökeröydestä asiallisesti. Yhtäältä siten, että oma tunnereaktio ei saa itseä vaikuttamaan irrationaaliselta ja toisaalta siten, ettei aiheuta toisessa puolustusreaktiota tunnevasteen kautta. Mutta tosiaan, vaikeaa tuntuu olevan. Ihmiset tykkäävät mölytä enemmän kuin kuunnella ja haluavat (jo) olla oikeassa enemmän kuin korjata itseään (oikeaksi).

    VastaaPoista
  3. Lisäksi vasta-argumentti voi myös tuntua vastapuolesta irrationaaliselta tai yliherkältä, jos tämä tulkitsee sitä omien odotustensa mukaan.

    VastaaPoista
  4. Puhut tekstissäsi täyttä asiaa.

    Jokaisella on omat voimansa, joiden rajoissa voi näitä telaketjusaapikkaita vastustaa. Tärkeintä olisi, että jokainen omalla panoksellaan, vaikka pienelläkin, pyrkisi muuttamaan käsityksiä ja vastustamaan vääryyksiä. Kun tämä työ jakautuu monelle, on kaikkien osa helpompi kantaa. Aina välillä ärsyttää vammaiset, jotka ainoastaan kotona odottavat, että "parempi maailma vammaisille" tapahtuu yön aikana ilman omaa vaikutusta. Totta kai kaikilla ei ole mahdollisuuksia/voimia tehdä näyttäviä tempauksia, mutta jotain voi aina tehdä, vaikka sen kiukkuisen postauksen facebookiin esteellisestä ravintolasta.

    Jaan täysin kanssasi ajatuksen siitä, että miksi MINUN täytyy aina joustaa. Olisihan se joskus mukava, että mentäisiin vammaisten ehdoilla ilman, että joku "terve" olisi mököttämässä vieressä tai kokemassa oman valta-asemansa suhteessa vammaisiin uhatuksi.

    Näitä ihmeitä odotellessa ei auta kuin olla hankala vammainen, joka vaatii oikeuksiaan, jotta tulevaisuuden vammaisten lasten/nuorten ei tarvitsisi käydä näitä asioita läpi vaan heillä voisi olla kevyempi arki.

    Ja mitä tulee näihin terveysintoilijoihin, jotka käskevät tuttuja tai tuntemattomia laihtumaan x kiloa, niin saavat minun puolestani käydä lenkillä keskenään ja hyppiä muiden silmille. Laihtuminen ilman kunnollista liikunnan lisäämistä (joka on pahuksen hankalaa näin sähköpyörätuolissa) vaatii paljon muutakin kuin sipsien ja herkkujen syömättä jättämisen. Ajattelemattomien kommentit siis omaan arvoonsa (eli toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos), vaikka se onkin hyvin hankalaa, tiedän sen kokemuksesta...

    VastaaPoista