keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kajaalikalabaliikit ja muut ehostelun esteet

16-vuotissyntymäpäivänäni lähdin ystäväni kanssa juhlalounaalle Rossoon. Pyysin, että nuorempi sisarukseni meikkaisi minut sitä varten sillä ohjeistuksella, että meikki olisi samanlainen kuin hänellä itsellään. Lopputulos näytti valehtelematta lähes samalta kuin Frendit-sarjan Rachelilla sen jälkeen, kun Ross on meikannut hänet. Ihomaalit pestiin pois. Ei ystäväni olisi edes kehdannut tulla mukaani sillä naamalla.

Tietämättäni sain ensikosketuksen siihen, että toisen henkilön meikkaaminen voi olla hankalaa. Meikkaaminen oli nuoruudessani harvinaista herkkua. Kun sitä ei itse pystynyt kunnolla tekemään, se jäi tekemättä. Olen rachelmainen myös siinä suhteessa, etten siedä muiden ihmisten käsissä olevien objektien tuomista lähelle silmämuniani. Paljon isompi asia tietysti oli ehostelussa auttamatta jättämiseen liittyvä kauneuden ja sukupuolisuuden kieltäminen. Moni oli sitä mieltä, ettei minun tarvinnut meikata tai esiintyä viimeisen päälle huoliteltuna kenenkään silmissä.

Mediassa toistetaan, miten viehättävät ihmiset pitävät huolta itsestään näyttäen aina edustuskelpoisilta, ja joillekuille tämä teesi on milteinpä kiveen hakattu. Fiksun ihmisen tukka ei hapsota, eikä aktiivisen ihmisen vyötäröllä näy ylimääräisiä rasvamakkaroita. Ehkä on tarpeetonta huomauttaa, että kysymys on osin paikkansapitämättömistä, stereotyyppisistä uskomuksista. Pyrkimys tiettyyn ulkonäköihanteeseen on pahasta, jos lähtökohtana on omissa kuorissaan viihtymisen sijaan muiden ihmisten ihailu ja hyväksyntä - mutta mitä tapahtuu silloin, jos ei muiden ihmisten vuoksi kertakaikkiaan onnistu näyttämään siltä, miltä haluaisi?

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että kumpikaan osapuoli ei luovuta. Meikkaus ei voi olla avustajalle pelkkä työsuoritus ilman pyrkimystä miellyttävään lopputulokseen, eikä avustettava voi tyytyä itseään epämiellyttävään lopputulokseen.

Aina välillä joudutaan pesemään pois meikkejä, joissa näytän mielestäni klovnilta. En aina onnistu selittämään pään sisäisiä ulkonäkövisioitani. Samantyyppinen kuvio toistuu myös hiustenlaitossa. Kampaus, johon yhden avustajan mukaan tarvitaan kolme tuntia ammattikampaajalla istumista, taittuu toiselta avustajalta parissa minuutissa. Jos huulipuna pitää sutia vasta taksinpenkillä, on luotettava siihen, että avustaja korjaa mahdolliset ylivedot. Laitan myös esimerkiksi ripsivärin niin, että sudin väriä silmämunieni lähelle omatoimisesti ja avustaja pyyhkii pois touhussa mahdollisesti syntyneet nenäkauneuspilkut.  Joskus yhteisen ehostelusävelen löytäminen tuntuu melkein mahdottomalta. Se vaatii rutkasti kärsivällisyyttä.

Joskus aika loppuu kesken. Sitä sattuu niillekin ihmisille, jotka meikkaavat ja huolittelevat itse itsensä vailla minkäänlaisia fyysisiä rajoitteita. Siksikin ympäristön pitäisi osata antaa armoa ulkokultaisissa asioissa. Lisäksi minulle itselleni on isosti merkitystä sillä, että saan nykyään ripsiväriharjan käteeni, jos sitä pyydän.

 


http://sit-up.blogspot.fi/2014/12/lisahaastetta.html

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti