maanantai 2. helmikuuta 2015

Ei pinksua läskeille

Viime keväänä koin pukeutumispoliittisen heräämisen. Olin Turun Logomossa seuraamassa Voice of Finland - laulukilpailua. Asuni oli huolella jo ennakolta valittu, kirkkaankeltainen, kaula-aukostaan samanvärisillä isoilla paljeteilla koristeltu mekko.  Kun televisionäkyvyyden saavuttamiseen varautunut muu yleisö alkoi parhaimpiinsa pynttäytyneenä virrata saliin, tein havainnon, että koko virta oli käytännöllisesti katsoen musta. Glitteri välkkyi siellä täällä, mutta senkin väri oli musta. Tulin tuumineeksi, että vastoin parempaa tietoa tätä kansaa olisi hyvin voinut luulla hautajaissaattueeksi. Keltaisessa mekossani tunsin itseni kaiken sen keskellä kedon kukkaseksi.

Marraskuussa tunnen itseni kaikkein vähiten energiseksi. Väsyttää kaiken aikaa ja mielikin on vähän apea. Se on luonnollista, kun asuu maassa, jossa auringonvalo ei talvisaikaan paljoa näyttäydy. Tällä haavaa tarvitsisin myös uuden talvitakin suojaksi paukkuvia pakkaskelejä vastaan. Pukeutumispoliittinen  heräämiskokemukseni mielessäni olenkin suunnistanut markettien pukeutumisosastoille ja vaatekauppoihin hankkiakseni itselleni talvitakin, jossa voisin tuntea itseni ketokukkaseksi masentavan talven keskellä. Olen joutunut pettymään. Väriskaala talvitakeissa on hallitsevimmillaan musta, ruskea, harmaa ja armeijanvihreä. Suomalaiset rakastavat pukeutua mustaan ja suosivat hillittyjä kuoseja. Herää kysymys, miksi vuoden pimeintä aikaa pitää korostaa samantyylisellä vaatetuksella. Kesäisin kukkamekot ja Hawaii-paidat sitävastoin ovat kuuminta hottia.

Olen onnistunut tiputtamaan painostani jonkin verran. Olen myös oppinut rakastamaan vatsaani siinä suhteessa, että vaikka se onkin yhä pompottava pallo, se on aina ollut terhakka, roikkumaton pallo. Näillä sinänsä mukavilla asianhaaroilla ei kuitenkaan ollut merkitystä siinä vaiheessa, kun ne harvat pinkit tai violetit talvitakit eivät mahtuneet päälleni. Oli myös eräs kullanvärisin vetoketjuin varustettu valkoinen toppatakki, jota sovittaessani en saanut enää laskettua käsiä alas. Istuma-asentokin asettaa vaatteille tiettyjä mallivaatimuksia, mikä tarkoittaa monesti samaa kuin yhtä numeroa isompi koko. Isoille tytöille ei juuri myydä pinksuja talvitakkeja. Miestenosastolle pirteiden värien toivossa on Suomessa edes turha yrittää kurkistaa.

Nettikauppoja olen tutkinut jonkin verran, mutta luonnollisesti nekin noudattavat eniten myyvintä värimallistoa. Siksi toisekseen suhtaudun vaatekappaleiden ostamiseen verkosta hitusen skeptisesti. Koskaan ei voi olla varma, onko vaate todellisuudessa sen näköinen kuin se näyttää olevan nettisivun kuvassa, eikä osto-palautus-ostorumba liiemmin houkuttele. Tämä synkkä kansa on saatava väriterapiaan. Todennäköisesti se on passitettava myös läskiensietoterapiaan.

Viime kevään Voice of Finlandissa pyörätuolipaikat oli sijoitettu aivan salin yläosaan, josta aukeni näkymä alas koko tilaan. Mahdollisen huimaus/korkeanpaikankammokohtauksen lisäksi tästä järjestelystä oli se seuraus, että kun koko yleisön oli määrä nousta aika-ajoin seisomaan näyttääkseen paremmalta televisiossa, minulta katosi näkyvyys täysin. Sen mustan virran näin ihan kokonaisuudessaan, mutta  keltaista kedonkukkasta kukaan ei nähnyt televisiossa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti