maanantai 18. elokuuta 2014

Kaveri jätetään ja samalla säästetään

Tapahtuu tapahtumapaikan lipunmyyntitiskillä:

Saavun lipunmyyntitiskille yhdessä henkilökohtaisen avustajani ja ystäväni kanssa. Pyydän itselleni lippua. Tyttö lasiluukun toisella puolella hymyilee aurinkoisesti.

Eli varmaankin tuo eläkeläislippu sitten! 

Päässäni kumahtaa samantien tyhjää.

Eläkeläislippu maksaa useamman euron vähemmän kuin normaali lippu. Pitäisikö minun sanoa, että olen ollut työelämässä jo useita vuosia? Vai pitäisikö minun olla hiljaa ja nauttia siitä, että ihmisten ennakkoluulojen ansiosta minulle jää sentään varaa ottaa Hesellä myös pehmis?  Valkokauluksinen, keskivartalosta tukevoitunut mieshenkilö rutisee päässäni, että vammaiset lypsävät yhteiskunnasta kaikki edut.

Otan tiukan ilmeen ja päästän suustani kärkkäimmän Niinkö luulet -tuhahduksen. Se jää tyystin huomiotta.

Tilanne on ohi. Avustajani maksaa puolestani halvemman lipun ja ystäväni ostaa itselleen normaalihintaisen lipun. Vilkaisen ystävääni vaivihkaa siltä varalta, että eriarvoinen rahastuksemme kismittää häntä. Hän ei näytä kismittyneeltä. Kysyn, onhan minulla ystäväni kanssa varmasti vierekkäiset paikat.

Sitä me emme valitettavasti voi taata!

Tässä tapahtumassa ei ole lähdetty siitä olettamuksesta, että pyörätuolin käyttäjillä voisi myös olla mukanaan ystäviä. Ei oikeastaan ole oletettu edes sitä, että pyörätuolin käyttäjästä voisi olla mukavaa olla lähellä muita ihmisiä senkin jälkeen, kun näkyvyys istumatasolta on varmistettu. Myös avustajan paikka on sijoitettu minun selkäni taakse. Jos avuntarpeita tulee, minun on vilkutettava hänelle näyttävästi. Ystäväni kanssa vaihdan muutaman sanan väliajalla, kun hän tulee paikaltaan luokseni.

Postauksessa ei ole kuvaa tapaukseen liittymättömästä pehmiksestä, koska en ostanut säästöilläni sellaista. Käytän ne sen sähkölaskun maksamiseen, jossa minulta rahastetaan tämänkin, toivottavasti ajatuksia herättelevän postauksen kirjoittamiseen käytettyä sähköä.







Ei kommentteja :

Lähetä kommentti