perjantai 1. marraskuuta 2013

Ylpeät ennakkoluulot osa 30: Liikuntarajoitteisuus särkee perheidylliä

Takana on luja putki liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja käsittelevien postauksien. Vuorossa on 30. ennakkoluulo

Liikuntarajoitteisuus särkee perheidylliä


Perheen perustaminen on yksi ihmisen perustoiveista. Se syntyy useimmiten biologisesta perustarpeesta jatkaa omaa sukuaan ja jättää itsestään jotakin jälkeensä oman elämän päättyttyä. Toisinaan kyse saattaa olla myös enemmän sosiaalisesta paineesta. Lapseton, yksinäinen nainen saattaa tuntea esimerkiksi alemmuutta ja epäonnistumisen tunteita, kun kaikki ympärillä olevat ikätoverit solmivat parisuhteita ja perustavat perheitä. Perhettä pidetään usein onnistumisen ja onnellisuuden mittarina.

Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja kokee onnistumisen ja onnellisuuden tunteen olevan saavutettavissa perheellä, jota liikuntarajoitteisuus ei kosketa millään tavalla. Tyypillisimmillään ajatus pukeutuu sanoiksi silloin, kun odottavilta vanhemmilta kysytään toivetta lapsen sukupuolen suhteen. Vastaus kysymykseen on monesti "Ei ole väliä, onko se tyttö vai poika, kunhan se on terve". Tässä yhteydessä sanalla "terve" tarkoitetaan yleensä kaikkea tavallisuudesta poikkeavia fyysisiä ja henkisiä tiloja, eri syistä johtuva liikuntarajoitteisuus mukaanlukien. Taustalla on usein huoli siitä, että liikuntarajoitteisen lapsen ja tämän lähipiirin elämä on paljon haastavampaa ja raskaampaa kuin ns. tavallisten perheiden. Hyvin monesti tähän huoleen liittyy myös tunteita juurikin omasta onnistumisesta, onnellisuudesta ja statuksesta.

Ihmisellä on luontainen taipumus idyllien rakentamiseen. Vastoinkäymiset ja muut murheet eivät kuulu unelmiin. Useasti vastoinkäymiset ja murheet saavat meidät myös rakentelemaan vankkoja haaveita omista idylleistämme. Ilmiöstä voi käyttää nimitystä Tuhkimo-syndrooma: aivan kuten äiti- ja sisarpuoltensa kyykyttämä Tuhkimo sai lopulta prinssin ja puoli valtakuntaa, mekin toivomme tarinaamme onnellista loppua kokemiemme kärsimysten jälkeen. Liikuntarajoitteisen lapsen synnyttänyt äiti saattaa esimerkiksi tuntea alemmuutta, kelvottomuutta ja syyllisyyttä, koska ei kykene saamaan edes "tervettä" lasta.  Lisäksi ajatusmalliin saattaa monesti liittyä myös harvoin ääneen dilausuttava toive saavuttaa jotakin sellaista, jota muut ihmiset kadehtivat. Jokainen vanhempi haluaa olla ylpeä lapsestaan. Monesti ylpeydelle halutaan myös luoda selvät suuntaviivat esimerkiksi toivomalla, että lapsi loistaisi priimuksena uimakoulussa tai ryhtyisi aikuisena terveyskeskuslääkäri-isänsä ammatillisen esimerkin innostamana huippuluokan kirurgiksi. Liikuntarajoitteisen lapsen syntymä hajottaa tällaiset haaveet.

Elämä on usein arpapeliä. Omilla valinnoilla voi tietenkin vaikuttaa paljon siihen, millaiseksi elämä muotoutuu, mutta kaikki langat eivät ole koskaan omissa käsissämme. Vain harvoin vastasynnyttäneen äidin ominaisuuksista, tottumuksista ja muusta käyttäytymisestä voidaan todeta selvä syy-yhteys siihen, miksi lapsesta tulee liikuntarajoitteinen. "Terveen" lapsen syntymisen voi helposti ajatella olevan se nopanheitto, joka luo lapsen elämälle tietynlaiset suuntaviivat, mutta todellisuudessa samanlainen arvonta on käynnissä koko loppuelämän. Monet toisen lapsensa saaneet vanhemmat saattavat yllättyä rajusti esimerkiksi kuopuksensa latinomaisiin mittasuhteisiin yltävästä tempperamentista, kun esikoisen kanssa on samoilla kasvatusmetodeilla vaivatta kyetty istumaan hiirenhiljaa joulukirkossa. Aiemmin kiiltokuvaenkeliä muistuttanut, nokkahuilua koulun juhlissa soittanut lapsi saattaa teini-iässä kauhistuttaa vanhempansa ajamalla irokeesin ja liittymällä menestyksestä haaveilevaan punk-bändiin. Lapset eivät koskaan sovi vanhempiensa odotuksiin ja haaveisiin. Yhteisestä geeniperimästä huolimatta lapsetkin ovat yksilöitä, joiden luonne, tunteet, mieltymykset, tavoitteet ja haaveet voivat poiketa suurestikin aiemmasta polvesta. Sitä vanhempien tulisi aina muistaa kunnioittaa.

Yksilöllisyyden tarpeen ymmärtämisestä päästään helposti havaintoon, etteivät onnen ja onnistumisen tunteet voi olla määriteltävissä ulkopuolelta. Jos perheen perustamisen motiivina on se, että perheen ajatellaan yleisesti olevan merkki onnistuneesta ja onnellisesta elämästä, annetaan muiden ihmisten määritellä onnen kriteerit. Moni ahdistuu ajatuksesta kahdesta lapsesta, omakotitalosta, farmariautosta ja kultaisesta noutajasta, vaikka kyseiseen aihepiiriin liittyvät kysymykset ovat sukujuhlien vakiokamaa. Statussymboliksi ja ihailun kohteeksi perhe ei sovi koskaan. Jokaisessa perheyhteisössä on aina omat ongelmansa, ja pyrkimys pintakiiltoisten kulissien ylläpitoon johtaa usein siihen, että kulissit romahtavat lopulta rytinällä. Jokaisen on annettava olla oma itsensä joka tavalla.

Myöskään liikuntarajoitteisuuden asettamia haasteita ei voi suoraan ajatella onnellisen ja onnistuneen elämän torpedoijina. Koska omaa onnellisuuttamme ei voi määritellä kukaan muu kuin me itse, eikä kukaan meistä pelaa arpapeliään saataviaan suuremmalla silmäluvulla, onnellisuus rakentuu aina yksilöllisistä tekijöistä. Elämisen arvoiseen elämään ei välttämättä tarvita täysin toimivia käsi- ja jalkapareja. Liikuntarajoitteisen lapsen syntymä on ensikertaiselle aina tuntematon ja siksi pelottava asia.  Useimmiten itse pelko on suurempi mörkö kuin liikuntarajoitteisuuden asettamat haasteet. Monipuolista tietoa tarvitaan vääjäämättä. Liikuntarajoitteisuuteen ja vammaisuuteen ylipäätään liitetään yhä varsin negatiivinen sävy, joka viestii jostakin inhottavasta ja ei-toivotusta. Liikuntarajoitteisen lapsen perheen arki on usein erilaista ja vaativampaa kuin "normaalin" perheen arki, mutta erilainen arki pitää sisällään myös sellaisia aitoja onnenhetkiä, joita muut eivät koe koskaan.

Todellisuudessa useimmat liikuntarajoitteisuuteen liittyvistä haasteista ovat tänä päivänä selätettävissä apuvälineillä ja ennen kaikkea omalla asenteella. Yksissään se ei ole elämisen kannalta pahin mahdollinen asia. Asioiden suhteuttamisen kannalta attelemisen arvoista on taatusti se, että siinä missä joku syntyy esimerkiksi liikuntarajoitteiseksi, syntyy myös täysin vammattomia lapsia, joista kasvaa ennalta-arvaamattomien seikkojen seurauksena koulusurmaajia, murhaajia ja seksuaalirikollisia.  Ehkä sukupuolitoiveita kysyttäessä odottavien vanhempien olisi tähdellisempää vastata esimerkiksi "Ei ole mitään väliä, millainen se on, kunhan siitä tulee hyvä ihminen".

Mission completed! 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti