keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kuinka minusta tuli tyhmä

Laitoin jokin aika sitten nettiin seuranhakuilmoituksen. Taustalla ei ollut mitään sen kummempaa rakkaudenkaihoa, romantiikannälkää taikka epätoivoisuutta kuin inhimillinen toive siitä, että tutustuisin jälleen uusiin ihmisiin ja elämäni saisi jälleen uusia jännittäviä käänteitä. Samalla tein pienen kokeen. Liitin ilmoitukseeni myös valokuvani, jossa ilmiselvästi istun pyörätuolissa. Täytin jotkin perustiedot, lisäsin yhden lupsakan letkauksen ja ilmaisin sen, että etsin uusia ystäviä. (Halusin välttää mahdollisen skenaarion siitä, että seuraavan kerran bussilla kaupungin keskustaan körötellessäni joku kanssamatkustajistani seisahtaisi naulittuna keskikäytävälle ja tokaisisi jollekin kaverilleen että "Hei, toi on se friidu netistä! Se sietää valkoiset sukat varvassandaaleissa, mutta inhoaa oikeita alfauroksia!")

Osasin varautua siihen, ettei valokuvallinen ilmoitukseni nostattaisi kovin suurta vastauksien tulvaa. Melko pian sain kaksi vastausta, vaikka ilmoitukseni kävijämäärä olikin paljon enemmän. Toinen niistä oli intoa puhkuva tiedustelu kehitysvammaiselta nuorelta mieheltä, joka halusi tavata naisen ja mennä naimisiin. Toinen oli vähän vanhemmalta mieheltä, joka kuvaili itseään kummajaiseksi. Minä en ole mitenkään rujon tai älyllisesti kehittymättömän näköinen näköinen, eikä kuola valu suupielestäni. Tämä asia käy ilmi myös liittämästäni kuvasta. Tuijotin ilmoitustani ja mietin kauhunsekaisin tuntein, olinko ehkä sittenkin jollain tapaa onnistunut luomaan kehitysvammaisen mielikuvan. Mitä hiiskattia voisin kirjoittaa ilmoitukseeni niin, että se kertoisi minun olevan kaunis, kykenevä ja älykäs nuori nainen?

Silloin se valkeni minulle. En voisi tehdä yhtään mitään. Kaikki ne hauskat letkautukset, joita päivittäin lähipiiriini viljelen ja joita lähipiirini useimmiten myös pitää persoonani aseistariisuvampana luonteenpiirteenä, kuulostivat yhtäkkiä päässäni vähä-älyisen ihmisen lausahduksilta, kun tarkastelin niitä siinä kulmassa. Lähettämissäni tavanomaisissa "Mitä kuuluu? :)"-viesteissä oleva hymiö hymyili  äkkiä kuin iloinen Down-syndroomainen. Olinko minä itse enää olemassa viesteissäni? En tiennyt enää, miten päin olisi pitänyt olla. Suomeksi sanottuna kaikki, minkä haluaa nähdä tietynlaisena, myös näyttää tietynlaiselta.

Kyse on tottakai ainoastaan siitä, että pyörätuolin mielletään edelleen olevan aukoton merkki henkisestä kehittymättömyydestä. Tieto tästä ei ole kovin mieltä ilahduttava, mutta jatkan omana lapsenomaisena itsenäni olemista. Jos voin tehdä kaiken voitavan älykkyyteni todistamiseksi vain olemalla minä (bloggari ja paljon muuta) ei minun sittenkään tarvitse ottaa paineita paljon mistään. Elämää ei voi elää esittäen olevansa joku muu ja vielä miettiä, mitä muut ajattelevat. Sehän on jo nähty monesti, että useinkaan kaikki eivät edes ajattele.

3 kommenttia :

  1. Jos jotain lisäisit ilmoitukseesi, niin linkki tähän blogiin voisi karistaa ennakkoluuloja.

    VastaaPoista
  2. Hmmm, kärsisiköhän siitä tietty anonymiteetti? :)
    Voisin myös hakea seuraa tätä kautta! :D

    VastaaPoista