torstai 5. heinäkuuta 2012

Jyrki Kiiskinen: Jos minulla ei olisi rakkautta

Jyrki Kiiskisen romaani "Jos minulla ei olisi rakkautta" kertoo nuoresta opiskelijanaisesta, joka lähtee klubilta piikkitukkaisen Mossen mukaan ja päätyy hulppealle kartanolle kauas kaupungin ulkopuolelle. Kartanoa näyttävät asuttavan Mossen vanhemmat ja lähestulkoon huomaamaton sisäkkö Aino, mutta kristallikruunujen ja arvohuonekalujen muodostaman kulissin taakse kätkeytyy synkempikin salaisuus kuin rikkauden aiheuttamasta turhautuneisuudesta kipuloiva ihmisjoukko. Tarkoin lukitun oven takana rakennuksen ullakolla elää Freddy, vaikeasti kehitysvammaiseksi diagnosoitu, pyörätuolissa holtittomasti tempoileva Mossen isoveli.

Tarinan päähenkilö kiinnostuu Freddystä  ja alkaa selvittämään, miksi mies oikeastaan on teljetty ullakkohuoneistoon lukitun oven taakse, ja onko tämä todellisuudessa niin ympäristöään tiedostamaton  olento kuin väitetään. Hoivasuhteena alkanut suhde syvenee Freddyn osoittaessa pikkuhiljaa merkkejä omasta älystään ja inhimillisyydestään, ja muuttuu lopulta intohimoksi. Oman varjonsa kertomukseen langettaa myös päähenkilön koulukotimenneisyys rikollisuustaustoineen, kiellettyine suhteineen ja luonnehäiriödiagnooseineen. Mitkä ovat lopulta päähenkilön todelliset motiivit hakeutua Freddyn seuraan?

Kiiskisen oma motiivi on epäilemättä vavahduttaa lukijaa. Vaikeasti kehitysvammaisen ja älylliseltä kehitykseltään normaalin ihmisen rakkaussuhde nostaa esiin painavia moraalisia kysymysmerkkejä. Onko kyse vain lukijan huviajeluluontoisesta kierrättämisestä epämukavuusalueella, jotta mukavuusalueelle paluu tuntuisi tästä virkistävältä? Loppuratkaisun kohdalla tuntuu siltä kyllä, mutta mukana on myös ajatusta ja sydäntä. Tarina panee miettimään, miten helposti yksi paperille painettu lääkärinlausunto voi saada lakkaaamaan yrittämästä. Tiettyyn muottiin luokitellut tapaukset on helppo sulkea pois virikkeellisestä maailmasta omaan keinotekoiseen maailmaansa sillä perusteella, että nämä eivät tavallista maailmaa tarvitse. Niin käy monesti myös pelkästään liikuntarajoitteisten kohdalla.  Ja mitä sitten on todellinen ymmärrys ja äly? Ovatko ne oikeasti kykyjä ymmärtää vaikeita lauseenrakenteita, joilla me ihmiset niin usein peitämme todellisia ajatuksiamme ja kehonkieltämme, vai ovatko ne sittenkin enemmän kykyä ymmärtää toisen tunteita ja olemusta?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti