perjantai 22. kesäkuuta 2012

Ylpeät ennakkoluulot osa 20: Liikuntarajoitteiset eivät voi olla vanhempia

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja häikäilemättömän pahansuovasti tarkasteleva postaussarja saa seuraavaksi juhlallisesti 20. osansa. Tällä erää kurinpalautuksen kokee ennakkoluulo

Liikuntarajoitteiset eivät voi olla vanhempia

Onnellinen lapsuus antaa eväitä tasapainoiseen aikuisuuteen. Historiamme on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vajavainen lapsuus voi myöhemmin johtaa sosiaalisiin ongelmiin, erilaisiin psyyken häiriöihin tai jopa vakavaan rikollisuuteen. Lapsuuden onnellisuudesta vastaavat luonnollisesti lapsen kasvattajat, tyypillisimmin biologiset vanhemmat.

Tarkasteltavan ennakkoluulon kantaja ajattelee, että liikuntarajoitteinen ihminen ei pysty olemaan hyvä vanhempi.  Tyypillisimmin tätä mielipidettä perustellaan siitä, miten liikuntarajoitteiset muka kykenisivät huolehtimaan toisesta ihmisestä, kun eivät pysty täydellisesti huolehtimaan itse itsestäänkään. Kyse saattaa olla pelkästään fyysisten rajoitteiden mieltämisestä toimivan vanhemmuuden esteeksi, mutta toisinaan näkulmaan voi liittyä myös vastuukysymyksiä. Ennakkoluulon kantaja voi ajatella, että liikuntarajoitteinen toimii vastuuttomasti hankkiessaan lapsen ja sysätessään tämän rajoitteidensa pakottomana muiden ihmisten hoidettavaksi.  Sillä, onko ulkopuolinen hoito hyvää ja lapsen etujen mukaista, ei usein ole tällaisissa tapauksissa merkitystä. Monesti taustalla voi olla myös ajatus siitä, että liikuntarajoitteisen vanhemman toimet päätyisivät yhden henkilön, kuten esimerkiksi liikuntaesteettömän perheenjäsenen tai henkilökohtaisen avustajan harteille niin, että tämä ennen pitkää väistämättä uupuisi ja lapsi kärsisi jälleen.   Lisäksi ennakkoluulon kantaja voi kyseenalaistaa liikuntarajoitteisen vanhemman vastuuntuntoisuuden myös silloin, kun on kysymys perinnöllisistä liikuntarajoitteisuudesta. Tyypillisiä argumentteja ovat tällöin kysymykset siitä, onko vanhemman reilua antaa lapselleen riippakiveksi jo syntymähetkellä normaaliin elämään vaikuttava haittatekijä.

Ennakkoluulon sävyyn vaikuttaa edelleen voimakkaasti se, onko liikuntarajoitteinen vanhempi lapsen äiti vai isä, tai ovatko kummatkin vanhemmat liikuntarajoitteisia. Tuomitsevin sormi osoittaa yleensä liikuntarajoitteiseen äitiin. Perinteinen roolijakomme määrittelee äidin olevan se henkilö, jonka kuuluu huolehtia lapsesta eniten. Taustalla on monesti uskomus, jonka mukaan naisilla on suurempi hoivavietti kuin miehillä. Isien päätehtävänä onkin yleensä ollut kantaa perheen yhteiselle pankkitilille vaippoihin, pilttipurkkeihin ja muihin tarvikkeisiin uppoavat euroset. Yhtäältä on myös väitetty, että äidin ja lapsen välinen suhde on luonnostaan niin erikoislaatuinen ja tärkeä, ettei sitä pidä missään nimessä rikkoa.  Toisinaan etenkin biologisten äitien on sanottu muodostavan jopa yliluonnolliselta vaikuttava yhteys omaan lapseensa.

Alan asiantuntijat ovat likipitäen yksimielisiä siitä, että onnellisen lapsuuden peruspilareita ovat turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunteet. Lisäksi tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamiseen tarvitaan joukko muita fyysisiä ja henkisiä asioita, kuten ravintoa, vaatteita, konkreettisia virikkeitä ja käsityksen siitä, miten maailmassa on toimittava yhdessä kanssaihmistensä kanssa. Siitä, millaisia ja missä mittasuhteissa näiden asioiden tulisi käytännössä olla, alkavatkin asiantuntijoiden erimielisyydet. Jos haluaisi noudattaa asiantuntijoiden neuvoja siitä, miten lastenkasvattamistouhussa olisi suositeltavaa menetellä, huomaa pian hakkaavansa päätä seinään. Yksi tutkimus kehottaa jatkamaan rintaruokintaa niin pitkään kuin mahdollista, toinen taas vannoo peruuttamattomasti vastikkeen nimeen ongelmattomamman tulevaisuuden nimissä. Kolmannessa tutkimuksessa varoitetaan lapsen liiasta hellittelystä, neljännessä rohkaistaan panostamaan ennakkoluulottomasti hellyyteen. Homoparien adoptioita estellään sillä, että lapsella pitäisi olla yksi kumpaakin sukupuolta oleva vanhempi miehen ja naisen mallina, mutta alakerran leskimiehen pikkupiltti näyttäisi saavan ottaa mallinsa naispuolisista lähisukulaisistaan sen sijan, että leskimiestä painostettaisiin vuosien vieriessäkään ryhtymään uuden vaimon hankintaan lapsen edun nimissä.  Vähemmästäkin menee taviksella sormi suuhun.

Arvioitaessa liikuntarajoitteisten ihmisten soveltuvuutta vanhemmiksi pitäisi myös löytää jollain lailla selkeä linja siihen, mikä olisi lapsen kannalta todella turmiollista. Kun edellä esitettyjä liikuntarajoitteisten vanhemmuutta vastustavia argumentteja tarkastellaan lähemmin, törmätään vääjäämättä ristiriitoihin ja suoranaisiin paradokseihin. Jos liikuntarajoitteisen naisen äitiyttä voidaankin vastustaa kärkkäästi sillä, ettei tämä pysty fyysisesti huolehtimaan lapsensa kaikista tarpeista, lapsensa australialaisen au pairin käsiin luottavalle uraohjusäidille suoda korkeintaan pikainen kulmien kohotus kiirehdittäessä lapsia mummolaan viikonlopun tuulettumissessioiden ajaksi.

Biologisen äidin ja lapsen suhteen tärkeyttä ja ainutlaatuisuutta tuskin voi kiistää, mutta mikäli suhde todella olisi lapsen kannalta sivuuttamattoman kriittinen, olisivat adoptiot  julistettu laittomiksi tai ainakin mustiksi operaatioiksi jo aikapäiviä sitten. Lapset eivät ole yksin äidin eivätkä edes naisten vastuulla. Myös mies voi hoitaa lasta. Perinteinen malli äidistä kotona lapsen kanssa samalla kun mies käy tienaamassa töissä onkin ilahduttavasti murtumassa. Yhä useampi isä jää nykyisin isyysvapaille ja haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan lapsensa kanssa.  Se kertoo myös siitä, että uskomus miesten liki olemattomasta hoivavietistä ei ole yleispätevä fakta.

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, toisin sanoen äärettömän monimutkainen kompleksi, johon vaikuttavat miljoonat eri muuttujat. Ainoa keino varmistua siitä, ettei omalle lapselle jäisi lapsuusvuosiltaan minkäänlaisia negatiivisia syy-seuraus-suhteita, on jättäytyä lapsettomaksi. Täydellistä äitiä tai isää ei ole olemassa, eikä mikään hoitomenetelmä tai kasvatustoimenpide automaattisesti takaa sitä, että lapsesta tulee tasapainoinen "kunnon ihminen". Ulkopuolinen ei koskaan pysty luotettavasti arvioimaan toisten ihmisten vanhemmuutta. Myös perinnöllistä liikuntarajoitteisuutta kantavien vanhemmiksi ryhtymistä on usein perusteetonta kritisoida, sillä monestikaan sairaudet eivät periydy sukupolvelta toiselle sataprosenttisella varmuudella. Jokaisella on oikeus itse päättää, tahtooko perustaa perheen vai ei. Lapsen hankinta tarkoittaa elämän lahjan antamista. Useinkaan lahjan arvo ei saajansa silmissä himmene pelkästään sen vuoksi, että kylkiäisenä on tullut myös liikuntarajoitteita.

Liikuntarajoitteisuutta on monenlaista. Vain harva äitiyttä tai isyyttä havitteleva liikuntarajoitteinen on niin totaalisesti ulkopuolisen avun tarpeessa, ettei pysty osallistumaan lapsen hoitoon ja elämään millään tavalla edes erilaisten apuvälineiden tuella.   Joukkoon mahtuu  myös niitä, jotka eivät tarvitse lainkaan ulkopuolista apua. Käytännössä tilanne ei juurikaan eroa liikuntaesteettömän perheen tarpeista, jossa jokainen tekee sen, minkä omat resurssit antavat myöten. Täysin fyysissä ruumiinvoimissa olevatkin vanhemmat uupuvat, ellei välillä voida luottaa isovanhempien, sukulaisten tai ystävien apuun. Liikuntarajoitteisen vanhemman apuna on usein henkilökohtainen avustaja.  Suomalainen kulttuuri on perinteisesti hyvin ydinperhekeskeistä, ja toisinaan se valitettavasti näkyy vanhempien ylikuormituksena. Sitä vastoin Afrikassa lapsista huolehtii koko kylä. Niitä tärkeimpiä, turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunteita, ei liikuntarajoitteisuus itsessään estä antamasta.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti