torstai 31. toukokuuta 2012

Ylpeät ennakkoluulot osa 19: Liikuntarajoitteisia pitää suojella kiusaamiselta

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja lahjomattoman kriittisesti syynäävä postaussarja jatkuu järjestyksessään 19. ennakkoluulon tiimoilta. Tällä erää nurkkaan pakotetaan ennakkoluulo

Liikuntarajoitteisia pitää suojella kiusaamiselta

Kiusaaminen on tämän päivän Suomessa valitettavan yleinen ilmiö. Enää ei puhuta edes pelkästään koulun käytäville ja välitunneille ulottuvasta kiusaamisesta, vaan myös työpaikkakiusaamisesta.  Toisen tahallinen loukkaaminen, epätasa-arvoinen kohtelu, vähättely, nimittely, alistaminen ja fyysiset loukkaukset ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten kiusaaminen ilmenee. Sitäkin pahempaa on kiusaamisen rankkuus. Viime vuosina lehdistä on saatu lukea järkyttäviä esimerkkejä siitä, miten koulumaailmassa kiusaamistilanteiden selvittelyyn on tarvittu jopa poliisin apua, puhumattakaan niistä, jotka ovat päätyneet kiusaamisen vuoksi itsemurhaan.
 
Kiusaaminen ammentaa usein poikkeavuuksista. Kiusaaja kiinnittää huomionsa seikkoihin, jotka kiusattavassa ovat selkeästi huomattavavissa, valtaväestöstä poikkeavissa ja monesti myös arka paikka kiusattavalle itselleen. Kiusaaja yleensä nauttii sitä enemmän, mitä enemmän mielipahaa hän pystyy aiheuttamaan. Liikuntarajoitteisella mahdolliset kiusaamisen aiheet ovat ilmeiset.

Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja käyttää tavallisesti liikuntarajoitteisen todennäköisyyttä joutua koulukiusatuksi perusteena tietynlaiselle eristykselle, tyypillisimmin esimerkiksi silloin, kun puhutaan integraatiosta eli siitä, voiko liikuntarajoitteinen käydä koulussa tai töissä yhdessä liikuntaesteettömien kanssa. Asian kiteyttää hyvin seuraava, eräältä Internetin keskustelupalstalta referoitu kommentti:

 
Jos oma lapseni olisi vammainen niin abortoisin. Laupeudesta. Lapsi ei ehkä koskaan tulisi pärjäämään yksin, olisi 99%-varmuudella koulukiusattu etc.   


Kommentti on tietysti voimakas esimerkki, mutta siitä voi nähdä selvästi sen, mikä tekee liikuntarajoitteisiin kohdistuvasta liiallisesta suojelunhalusta todella absurdia.  Taustalla loistaa ajatus siitä, että onnellinen ja elämisen arvoinen elämä on mahdollista määritellä etukäteen, ja vieläpä joltakin ulkopuoliselta taholta. Yhdessä tämän ajatusmallin kanssa erottuu myös mielikuva, jonka mukaan ihmisen elämänkulku olisi jollain tapaa etukäteen ennustettavissa määrättyjen seikkojen perusteella. Se yhdistyy edelleen pöyristyttävään näkemykseen siitä, että huonon ennusteen saavia olisi parempi estää edes syntymästä, ikään kuin jollakulla voisi oikeasti olla pätevä päättämään, kenellä on oikeus elää ja kenen ei.


Kiusaaminen ei synny tyhjästä. Kiusaajalla on tekoihinsa myös omat motiivinsa. Hyvin usein kyse on alhaisesta itsetunnosta. Kiusaaja voi monesti yrittää pönkittää omaa egoaan, peitellä kiusaamisella omaa epävarmuuttaan näyttämällä muille olevansa kova ja auktoriteeteista piittamaton. Joskus kyse voi olla myös yksinkertaisesti siitä, että kiusaaja purkaa omaa henkistä pahoinvointiaan kiusaamalla. Moni tuntuukin unohtavan, että paitsi kiusatun, myös kiusaajan hyvinvointiin tulisi kiinnittää huomiota, usein jopa kiusattua huolellisemmin. Kiusaamisen perimmäiset syyt eivät ole ihmisten välisissä poikkeavuuksissa. Kiusaamisen näennäiset aiheet voivat olla mitä tahansa: normaalipainoinen voi esimerkiksi saada kuulla kiusaajaltaan lihavuudesta, kanssaihmisiinsä ystävällisesti suhtautuva nössöydestä tai ruutupaitoihin pukeutuva väärän värisen kuosin valinnasta. Mikään seikka ei voi koskaan totaalisesti suojella kiusaamiselta.

Liikuntarajoitteisuus saattaa aiheuttaa kiusaamista, mutta eristäminen muusta yhteiskunnasta ei ole siihen ratkaisu. Kiusaamista voi esiintyä myös pelkästään liikuntarajoitteisille tarkoitetuissa yhteisöissä, ihan samoin syntymekanismein kuin missä tahansa muuallakin. Yhtälailla on mahdollista, ettei liikuntarajoitteista kiusata ollenkaan. Kaksinaismoralismi nostaa usein rumaa pääkoppaansa, kun puhutaan liikuntarajoitteisten kohtaamisesta koulu- ja työmaailmassa. Yleinen mielipide on yksimielinen siitä, että jokaisella meistä on oikeus yhdenvertaiseen elämään ilman syrjintää ja kiusaamista, mutta samalla todetaan, että liikuntarajoitteisten on parempi toimia omissa yhteisöissään tai peräti olla kokonaan syntymättä, koska muut ihmiset syrjivät ja kiusaavat. Herää kysymys, keitä ovat nämä muut ihmiset, jos he eivät ole kukaan meistä.

Poikkeavuudet aiheuttavat kiusaamista, mutta ihminen itse aiheuttaa poikkeavuuksia. Liikuntarajoitteisia pidetään erityisen poikkeavina, koska liikuntarajoitteisuudesta on tehty tabu. Ennakkoluulot, syrjintä ja mahdollisesti myös kiusaaminen kumpuavat siitä, että liikuntarajoitteisuuteen ei yksinkertaisesti ole totuttu mieltämään yhdeksi normaalin arjen ilmiöksi. Liikuntarajoitteisien hyväksyminen osaksi tavanomaisia koulu- ja työyhteisöjä edesauttaa myös tätä asiaa. Koulumaailmassa varsinkin on tärkeää, että kiusaaminen otetaan puheeksi oppilaiden kanssa. Yhdessä keskustelemalla erilaisten ihmisten ja erilaisten tunteiden ja mielipiteiden kohtaaminen ja hyväksyminen helpottuu, ja samalla voidaan ehkä myös paremmin pohtia sitä, mihin purkaa kaikki mahdollinen paha olonsa kiusaamisen sijan. Toisaalta vammaisuus on asia, josta perusopetus vaikenee tyystin. Siihen liittyvää yleissivistystä olisi monesta syystä hyödyllistä jakaa kulttuurin- ja uskontojenopetuksen tavoin.  Jos luokassa on liikuntarajoitteinen tai jollakin muulla tavalla huomattavan erilainen oppilas, on hyvä käydä läpi sitä, mitä erilaisuus tässä tapauksessa käytännössä merkitsee, mutta kiusaamiskeskustelun keskittäminen erilaisen oppilaan ympärille ei välttämättä ole järkevää. Asiaa ei voi hoitaa tarkoituksenmukaisesti toteamalla esimerkiksi, että "Mikko istuu pyörätuolissa eikä voi sille mitään, häntä ei saa siksi kiusata".Sellainen voi tuntua myös puheen kohteena olevasta kiusalliselta. Kiusaamiskeskustelun pitää koskettaa koko yhteisöä riippumatta siitä, joudutaanko sen sisällä kohtaamaan erilaisuutta vai ei. Yksi hyvä tapa on keskustella kaikkien kanssa siitä, mikä heissä on erilaista ja mikä samaa. Tällä tavoin päästään melko varmasti havaintoon, ettei täydellistä taikka täysin samanlaista ihmistä ole olemassakaan, mutta ilon ja surun tunteet ovat kaikille yhteisiä.



Ihmisen elämänkulkua ei voi tietää ennalta. Jos voisi, tuskin yksikään meistä ei olisi koskaan parahtanut epätoivon vallassa, että elämä ei aina (tai oikeastaan juuri koskaan) mene niin kuin oli suunniteltu. Ihmistä ei voi suojella kiusaamiselta tai muulta maailman pahuudelta. Moni asia tapahtuu meistä riippumatta, ja silloin voi vain tehdä voitavansa tilanteen parantamiseksi. Elämä voi ja usein onkin elämisen arvoista siitä huolimatta, että siihen liittyy fyysisiä puutteita ja ulkopuoliseen apuun turvautumista. Toinen ihminen ei voi määritellä sitä, minkä pitäisi tehdä joku toinen onnelliseksi. Onni on omien korvien välissä.

Mission completed!

2 kommenttia :

  1. Asiaa! Kuinka paljon liikuntarajoitteisia kokemuksesi mukaan kiusataan liikuntarajoitteensa vuoksi? Minulle on sanottu, ettei heitä juurikaan kiusata, koska kaikille on taottu kalloon, "ettei nyt ainakaan vammaisia missään tapauksessa saa kiusata". Pitääköhän paikkansa tämä väite?

    VastaaPoista
  2. Tietenkään en voi luotettavasti puhua kuin yhden ihmisen kokemuksesta eli omastani. Minua ei ole liikuntarajoitteisuuden vuoksi kiusattu. Syy miksi kirjoitin erillisen postauksen tästä ennakkoluulosta liittyy toisaalta juuri tuohon kalloon takomiseen - eivät liikuntarajoitteiset erikseen ole ryhmä, mitä ei saa missään tapauksessa kiusata. Ketään ei saa missään tapauksessa kiusata! Ja toisaalta minua ärsyttää myös tuo mainitsemani hurskastelu siitä, että kaikilla on oikeus onnelliseen elämään, mutta sitten aletaan puhua "reaaliteeteista", onnellisuuden edesauttamiseksi ei tehdä käytännön tekoja ja syytellään kaikesta muita ihmisiä.

    Kiitos kovasti kommentistasi ja mukavaa viikonloppua! :)

    VastaaPoista