sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

YLPEÄT ENNAKKOLUULOT osa 12: Liikuntarajoitteiset ovat kuin hobitit

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja armottoman Arnold Schwartzeneggermäisesti romuttava postaussarja jatkaa yhtä säälimättömällä linjalla ja käy kiinni kahdenteentoista harhaluuloon. Ennen yllättävän korkeatasoista jatko-osaa rökityksen saa eskapistinen ennakkoluulo

Liikuntarajoitteiset ovat kuin hobitit

Ihmiskunta on aina ollut armoton kaikelle poikkeavalle. Historian aikana on nähty noitavainoja, juutalaisia teloittavia kaasukammioita ja suippahattuisia rotuerottelelijoita. Myöskään liikuntarajoitteisia ei ole kohteltu hellästi. Niinikään  liikuntarajoitteiset on haluttu pitää selkeästi erillään muusta, liikuntaesteettömästä väestöstä. On ollut aikoja, jolloin liikuntarajoitteisen lapsen saaminen on ollut perheelle ja koko suvulle häpeä, jonka olemassaoloa ei ole edes haluttu myöntää. Jotkut liikuntarajoitteiset pakotettiin elämään jopa kirjaimellisesti komeroissa, poissa tuomitsevien silmien alta. Liikuntarajoitteisten elinolojen parantamiseen saatika liikuntarajoitteisten itsensä näkemiseen tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä on kiinnitetty huomiota verrattain vähän aikaa. Kun näin on sitten pikkuhiljaa alettu tehdä, se on valitettavan usein toteutettu tavalla, joka lokeroi liikuntarajoitteiset erilleen muusta yhteiskunnasta.

Vielä runsas parikymmentä vuotta sitten oli Suomessakin hyvin yleinen käytäntö, että liikuntarajoitteiset koululaiset sijoitettiin oppimiskykynsä tasosta riippumatta omiin erityisluokkiinsa. Opiskelu yhdessä liikuntaesteettömien ikätovereiden kanssa omassa lähikoulussa oli monesti vieroksuttu ajatus. Ajattelutapa on loogisesti johtanut edelleen siihen, että liikuntarajoitteisia ei tyypillisesti ole nähty myöskään työelämään kykeneviksi. Monet ovat saaneet eläkepaperit heti perusopetuksen lopetettuaan.  Samaten liikuntarajoitteisten itsenäistä asumista on myös perinteisesti keskitetty erityisiin asumispalveluyksiköihin siten, ettei liikuntarajoitteisiin ole voinut usein esteettömienkään kerrostalojen rappukäytävissä törmätä. 

Kaikki nämä edellämainitut seikat ovat luoneet pohjan sille, että liikuntarajoitteiset voidaan vielä tänäkin päivänä äärimmäisen helposti nähdä eräänlaisena omalaatuisena, muusta yhteiskunnasta erillään olevana ryhmänä, jonka kanssa liikuntaesteetön ihminen joutuu normiarjessaan tuskin koskaan kosketuksiin. Tämä on perustana käsiteltävänä olevalle ennakkoluulolle, kuten myös usealle muullekin ennakkoluulolle. Ennakkoluulon kantajan silmissä liikuntarajoitteiset ovat monesti lähes yhtä kaukaisia kuin  J.R. Tolkienin luomat fantasiahahmot hobbitit. Ne elävät omassa maailmassaan, ja ovat siellä onnellisia.

Useasti lokerointi - tai hobitointi - auttaa ennakkoluulon kantajaa muodostamaan helpommin oman suhtautumisensa liikuntarajoitteista kohtaan. Ennakkoluulon kantaja saattaa tipauttaa mielellään eurosia keräyslippaaseen, johon kerättävä potti menee johonkin liikuntarajoitteisia tukevaan kohteeseen, kuten esimerkiksi liikuntarajoitteisille suunnattuun asumispalveluyksikköön. Jos taas rahalahjoitusta pyydettäisiin suoraan tavallisissa asuintaloissa asustavien liikuntarajoitteisten itsenäisen elämän tukemiseen, ennakkoluulon kantaja saattaisi ainoastaan marssia lippaan ohitse miettien katkeranironisesti, miksei kukaan sponsoroi häntä hänen omissa vuokramaksuissaan. Lokeroon suhtautuminen voi olla sitä helpompaa, mitä kauempana lokero on omasta lootusta. Huomattakoon , että toisaalta myös edelläkuvatun kaltainen hyväntekeväisyys saattaa lisätä lokerointimielikuvia. Liikuntarajoitteiset, jotka pystyvät toimimaan arkielämässä kutakuinkin liikuntaesteettömän tavoin ja toimivat osana tavanomaista yhteiskuntaa, ovat aina eräänlaisia väliinputoajia. He toimivat kuin liikuntaesteettömät, mutta liikuntarajoitteita ei kukaan näkevä voi välttyä huomaamasta. He ovat niin samanlaisia, ja kuitenkin niin erilaisia. Ennakkoluulon kantaja voi olla epävarma, miten heihin tulisi tässä tapauksessa suhtautua.

Oman suhtautumistavan löytämiseen ja varsinkin sen muuttamiseen on vain yksi keino. Se on lokeroiden murtaminen ja niiden rakentelun tietoinen välttäminen. Sen sijaan, että keskittyisi siihen, mikä liikuntarajoitteisissa on erilaista, kannattaakin huomioida, mikä on samanlaista, ja luoda suhteutukset sitä kautta. Yhtäältä termit "valtaväestö" tai "normaali", joihin poikkeavuuksia peilataan, on sisällöltään riippuvainen vain siitä, mikä koetaan vieraaksi tai epänormaaliksi. Kun liikuntarajoitteisuus ei enää ole vierasta, voi senkin kokea tilanteen mukaan normaaliksi. Nykyään lokeroita on hajotettu jo suhteellisen kiitettävästi, ja parempaan suuntaan ollaan toivottavasti yhä edelleen menossa. Liikuntarajoitteiset ovat yhä useammin mukana omissa perusopetusryhmissään, muiden ikätoveriensa joukossa. Itse asiassa  normaalissa perusopetuksessakin on entistä alettu huomioimaan oppimiskyvyltään ja älyltään eri tasoisia lapsia. Erityisopetus on usein tarpeellista vain kaikkein vaikeimpien älyn ja oppimiskyvyn rajoitteiden kohdalla. Eläkkeelle liikuntarajoitteisia ei enää siirretä automaattisesti, joskin työelämään pääsemisen tiellä on monesti vielä paljon ennakkoluuloja murskattavana. Vaikeastikin liikuntarajoitteinen voi pystyä elämään tavanomaisessa asunnossa siinä missä muutkin naapurinsa. Huomion pääpaino tulee luonnollisesti olla siinä, mikä tekee liikuntarajoitteisen yksilönä onnelliseksi. Kaikki eivät nauti sellaisesta elämästä, johon yleiset käsitykset ja luulot heidät lokeroivat. Jotkut nauttivat.   

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti