sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ylpeät ennakkoluulot osa 35: Liikuntarajoitteisuus vaatii luonteenlujuutta

300. tässä blogissa ilmestyvä postaus on 35. osa liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja räjäyttelevästä postaussarjasta. Se käsittelee raskain moukarein ennakkoluuloa

Liikuntarajoitteisuus vaatii luonteenlujuutta

Ihmisen luonne punnitaan tiukoissa paikoissa. Kenen tahansa on helppo hymyillä silloin, kun ei ole tarvetta käsitellä minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Tilanne muuttuu oitis, kun mahdollisuus altistua toisten ihmisten arvostelulle kasvaa, olisi tehtävä jotakin, jota itse pitää epämiellyttävänä tai olisi sopeuduttava johonkin, johon ei alkuunkaan ole tottunut. Pakeneminen, luovuttaminen ja lannistuminen ovat tällaisissa tapauksissa helpoimmat ratkaisut. Ihmisluonto on taipuvainen olemaan  mukavuudenhaluinen ja menemään sieltä, mistä aita on matalin. Luonteenlujuudella tarkoitetaan käytännössä kykyä olla piittamatta tuosta mukavuudenhalusta.

Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja ajattelee, että liikuntarajoitteisuus on suuresti ei-toivottu ominaisuus, jonka kanssa eläminen on verrattavissa sankaritekoon. Monesti taustalla on mielikuva siitä, ettei itse kykenisi lainkaan enää näkemään elämän valoisia puolia, mikäli armaat raajat lakkaisivat yhtäkkiä toimimasta. Voimallisimmillaan ajatusmalli aiheuttaa jopa perusteettoman ylitsevuotavaa ihailua liikuntarajoitteisia kohtaan. Ennakkoluulon kantaja voi esimerkiksi olla haltioissaan kohdatessaan liikuntarajoitteisen, joka käy kaupassa.

Ajatus siitä, että liikuntarajoitteisuus olisi itselle liian kova paikka, juontaa luonnollisesti juurensa muihin ennakkoluuloihin. Mielikuvat, joiden mukaan liikuntarajoitteisena ei voisi enää tehdä tiettyjä asioita, ovat yleensä hyvin hallitsevia. Oman ruumiinkuvan romuttuminen on myös pelottava kokemus. Monet ihmiset rakentavat oman identiteettinsä kehon ja ulkonäön perusteella, jolloin muutokset niissä tuntuisivat aiheuttavan paitsi identiteettikriisin, myös pienimuotoisen kuoleman. Fyysisiin ominaisuuksiin minäkuvansa pohjaava ihminen kokee, ettei liikuntarajoitteisena olisi enää se, joka täytyisi olla, tai että on arvokas nimenomaan toimivien käsiensä ja jalkojensa ansiosta.

Liikuntarajoitteisten kohtaamista saatetaan vältellä myös siksi, että varsinkin yllättäen kohdalle sattuvassa kohtaamistilanteessa joutuukin kohtaamaan myös itsestään sen tosiasiasian, ettei olekaan niin suvaitsevainen kuin itselleen on uskotellut. Ihminen ei ole taipuvainen myöntämään omia ennakkoluulojaan. Arkipäiväisiä asioita tekevää liikuntarajoitteista ihaileva tulee huomaamattaan ilmaisseeksi, ettei oikeasti ole odottanut liikuntarajoitteiselta minkäänlaisia taitoja tai muita elämisenkykyjä. Vastaavasti elävä muistutus siitä, että kuka tahansa meistä voi hetkellä millä hyvänsä muuttua liikuntarajoitteiseksi, on joillekuille liikaa.  Tarkastelun alla oleva ennakkoluulon perustana on tiukasti myös se ajatus, että liikuntarajoitteisuus on lähtökohtaisesti suuri tragedia. Se ei ota ollenkaan huomioon liikuntarajoitteisen henkilökohtaista kokemusta omasta elämästään eli toisin sanoen siitä kuormasta, jota vasten luonteenlujuutta ollaan mittaamassa. Joillekin liikuntarajoitteisuus on iso menetys, joka masentaa tai katkeroittaa. Joillekin se on itsestäänselvä osa omaa itseä, joka seilaa sen enempiä ajattelematta mukana elämän nautintoihin sukellettaessa. Ensin mainitussa tapauksessa luonteenlujuus on kokonaan menetetty, toiseksi mainitussa luonteenlujuutta mittavaa koettelemusta ei ole.

Todellisuudessa ajatuskulku "minä en kestäisi, jos minulla olisi liikuntarajoitteita" on täysin absurdi ja naurettava. Se perustuu teoreettiseen jossitteluun. Hämähäkit ovat niinikään otuksia, joiden läheisyydessä moni ei suostu oleskelemaan kauaa. Erona hämähäkkivastaisuuden ja liikuntarajoitevastaisuuden välillä silti on, että hämähäkeistä useimmilla on paljon konkreettisempi kokemus. Jokainen taatusti on havainnut joskus kahdeksanjalkaisen ötökän vilistävän kotinsa lattialla, todennäköisesti jopa ihollaan, mutta harvempi on kokenut sen, mitä ajatuksia liikuntarajoitteisuus omalle kohdalle sattuessaan herättää. Erilaisten tapahtumien vaikutusta omaan itseensä ei voi ennustaa. Hämmentävän moni huomaa jossain vaiheessa elämäänsä, ettei ole tuntenut itse itseään.

Useimmat unohtavat myös, että ihminen on uskomattoman sopeutuvainen. Se, mikä aluksi saattaa tuntua hirvittävältä, muuttuu monesti lopulta lähes huomaamattomaksi. Uutuuden pelko vaihtuu totuttuun rutiiniin. Oikeastaan olisi ihmislajin jatkumisenkin kannalta äärimmäisen huono juttu, jos jokainen muutos elinympäristössä aiheuttaisi vertahyytävän, ylitsepääsemättömän slaagin. Itseasiassa kaikkien elämänlaatu voisi parantua, jos vammautumista, sairastumista tai vanhenemista lakattaisiin pelkäämästä nykyisellä tavalla, ja hyväksyttäisiin nämä asiat osaksi normaalia elämänkaarta. Jos tietää, ettei hyvä elämä lopu isompaankaan kolhuun tai edes vanhuuden mukanaan tuomiin kremppoihin, on helppo hymyillä. Fyysiset ominaisuudet eivät määritä minuutta eivätkä ihmisen arvoa.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti