keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Ylpeät ennakkoluulot osa 34: Liikuntarajoitteiset vaativat jatkuvaa hoitoa

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja amputoiva postaussarja puikkehtii 34.osaansa. Tällä kertaa repivä preparaatio suoritetaan ennakkoluulolle

Liikuntarajoitteiset vaativat jatkuvaa hoitoa

Jokainen on elämänsä aikana toisen ihmisen hoidettavana. Ensimmäisen kerran se tapahtuu heti syntymän jälkeen, kun äiti tai muu lähihenkilö vaihtaa vaipat ja huolehtii syöttämisistä. Tavallisesti kokemusta kertyy myös ulkopuolisista lastenhoitajista, joiden pääasiallisena tehtävänä on varmistaa, ettei mopo karkaa lopullisesti käsistä niinäkään hetkinä, kun omia huoltajia tarvitaan toisaalla. Aina silloin tällöin sattuu myös jotakin. Aikuisiälläkin saattaa esimerkiksi laskettelurinteessä teloa jalkansa niin, että viettää viikon sairaalassa sairaanhoitajien ja lääkärien hoidettavana. Terveyskeskuksissa käydään tutkituttamassa yleinen terveydentila, puhdistetaan ja sidotaan pienemmät haavat sekä otetaan tarvittavat rokotukset.

Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja elää käsityksessä, että liikuntarajoitteiset tarvitsevat hoitoa likipitäen kellon ympäri. Ennakkoluulossa on tyypillisesti jo lähtökohdiltaan pielessä terminologia. Hoito-käsite sekoitetaan liian usein terminä ja/tai merkitykseltään henkilökohtaiseen apuun. Ero näitten kahden käsitteen välillä on se, että henkilökohtaiseen apuun osallistuu myös avustettava itse. Usein kysymys on siitä, että avustettava tekee itse kaikki pystymänsä asiat tai asioiden osa-alueet, ja avustaja huolehtii lopusta. Henkilökohtaisen avustajan toimenkuvaan kuuluu avustaa työnantajaansa kaikissa niissä toimissa, jotka avustettava muutoin tekisi itse, muttei rajoitteidensa vuoksi voi. Jos osallistuminen ei ole millään tavoin fyysisesti mahdollista, avustettavalla on silti aina päätäntävalta sen suhteen, mitä tehdään, milloin ja miten. Hoidettavana ollessa samanlaista päätäntävaltaa ei ole. Hoito on toimenpiteitä, jotka tehdään ajatellen hoidettavan "pakollista parasta". Yleensä sitä tehdään vuodepotilaille ja muulla tavoin sairaille henkilöille. Henkilökohtaiseen avustamiseenkin voi liittyä hoidollisia tehtäviä silloin, jos avustettava tarvitsee esimerkiksi insuliinipistoksia tai makaa vuoteenomana ärhäkän kuumeflunssan kourissa, mutta ne tarpeet eivät liity liikuntarajoitteisuuteen.  Tarkasteltavassa ennakkoluulossa onkin siis kyse enemmänkin luulosta, jonka mukaan liikuntarajoitteiset tarvitsevat jatkuvasti henkilökohtaista apua.

Liikuntarajoitteen laatu ratkaisee, missä asioissa tarvitaan ulkopuolista apua. Pyörätuolissa istuminen ei automaattisesti merkitse riippuvaisuutta toisesta ihmisestä, vaan jotkut pyörätuolin käyttäjätkin selviävät arjestaan täysin omatoimisesti. Vastaavasti jotkut liikkuvat enimmäkseen ilman havaittavia apuvälineitä, mutta istahtavat silloin tällöin pyörätuoliin, kun oma lihaskestävyys ei enää anna myöden. Asioiden saavutettavuudella on olennainen merkitys. Kun liikkuvuus on tehty esteettömäksi ja vaadittavat tarvikkeet aselteltu omien kätösten korkeudelle, auttavien käsi- ja jalkaparien tarve vähenee. Koska tarkastelun alla oleva ennakkoluulo rakentuu usein juuri henkilökohtaisen avuntarpeen olemassaololle, voidaan se siltä osin räjäyttää perustuksiltaan parhaiten tarkastelemalla niitä liikuntarajoitteisia, jotka tarvitsevat apua kaikissa päivittäisissä toiminnoissa.

Kielteisen sävyn tarkastelun alla olevaan ennakkoluuloon tuo usein se, että liikuntarajoitteisen avuntarpeen koetaan vaikeuttavan sosiaalisia suhteita. Ennakkoluulon kantajan mielestä ihmissuhde, jossa toista osapuolta täytyy jatkuvasti auttaa, on rasite. Taustalla on hyvin usein ajatus siitä, että toisen ihmisen avustaminen kaikissa toimissa vie kaiken energian ja ajan varsinaiselta tekemiseltä ja viihtymiseltä. Joskus kyse saattaa olla myös ennakkoluulon kantajan omista empatioista. Tällaisissa tapauksissa ennakkoluulon kantaja mieltää tavallisesti liikuntarajoitteisen avustamisen jollakin tapaa omaksi velvollisuudekseen ja tuskastuu, kun omat rahkeet eivät syystä tai toisesta yllä tuon velvollisuuden täyttämiseksi. Yhtä monesti ennakkoluulon kantaja voi myös ymmärtää ulkopuolisen henkilökohtaisen avustajan välttämättömyyden, mutta kokee ajatuksen erilaisissa sosiaalissa tilanteissa mukana kulkevasta ylimääräisestä henkilöstä erittäin kiusaannuttavaksi.

Henkilökohtaisen avun merkitystä ei sitä tarvitseville pidä vähätellä. Kun apua tarvitaan kaikissa jokapäiväisissä toimissa, jonkun pitää aina olla varmistamassa se, että apua on aina saatavilla. Elämässä ei ikinä tiedä, mitä milloinkin tapahtuu, ja avuntarpeet vaihtelevat vaihtelevien tilanteiden mukaan. Tämä ei silti tarkoita sitä, että jonkun pitäisi aina olla fyysisesti vierellä varmistamassa avuntarvitsijan selustaa. Jatkuva läsnäolo olisi todellakin hoitamista. Jos mietitään vaikkapa tavanomaista koti-iltaa, jossa on ohjelmassa elokuva ja vadillinen popkorneja, jää henkilökohtaisen avustajan työsarka varsin pieneksi. Karkeasti ottaen illan avustamistehtävät kattaisivat siirtymisen sohvalle, popkornivadin asettamisen avustettavan nenän alle ja mahdollisen wc-käynnin elokuvan jälkeen. Useimpiin arkipäivän tilanteisiin on keksittävissä järjestelyt, jolla liikuntarajoitteisten omatoimisuutta voidaan edesauttaa ja avustajan läsnäoloa jaksottaa. Avustajan työssä ei siis ole kysymys alituisesta läsnäolosta vaan siitä, että avustaja voidaan kutsua vaivattomasti paikalle tarpeen niin vaatiessa. Harva tulee ajatelleeksi, ettei toisen ihmisen ympärivuorokautinen läsnäolo tavallisesti ole miellyttävää itse avustettavankaan mielestä. Apua tarvitsevallekin avustaja on aina "välttämätön paha".

Tilanteiden luonteesta riippuu, tehdäänkö niitä varten esivalmisteluja vai onko henkilökohtainen avustaja niissä fyysisesti läsnä. Esimerkiksi kahvitellessa ystävysten kesken yksi äänetön naamataulu pöydän ääressä ei välttämättä haittaa. Ammattitaitoinen avustaja osaa antaa avustettavalle tämän oman tilan olemalla itse varsinaisesti osallistumatta sosiaalisiin tilanteisiin, mutta esimerkiksi romanttisilla treffeillä mahdollisimman huomaamatonkin kolmas pyörä on kolmas pyörä. Toisaalta myös avustamistoimien määrittely on ratkaisevaa. Ennakkoluulon kantaja saattaa monesti ajatella, että esimerkiksi kahvin kaataminen liikuntarajoitteisen kuppiin on osa avustamisen kuormaa, mutta tarjoilla silti sumppeja liikuntaesteettömälle ystävälleen hymyssäsuin aina tämän tullessa kylään. Ihmiset auttavat aina jotenkin toisiaan yhteisen kanssakäymisen aikana. Se, ettei vastapuoli koskaan kykene kaatamaan kahviaan itse, ei voi tehdä eroa kuormittaviksi koettujen asioiden ja yleisen, yleensä satunnaisen, huomioonottamisen välille.

Varsinkin internetin keskustelupalstoilta löytää argumentteja siitä, miten parisuhteen solminen liikuntarajoitteisten kanssa olisi mahdotonta, koska esimerkiksi kumppanin peseminen yhteisen yön jälkeen olisi kiusallista. Näistä kannanotoista näkee selvästi, ettei niiden kirjoittajalla ole pienintäkään ymmärrystä liikuntarajoitteiden kanssa elämisestä. Jos ulkopuolista apua tarvitaankin, ja ymmärretään se, että seurustelukumppanin toimiminen henkilökohtaisena avustajana on yleensä kuolinisku toimivalle parisuhteelle, voi myös pelkkä ajatus paikalle säännöllisen satunnaisestikin saapuvasta ulkopuolisesta henkilöstä tuntua ikäänkuin tunnelmaa latistavalta. Tämä on monen ennakkoluulon kantajan ajatusmalli. Silti moni olisi valmis ottamaan kotiinsa satunnaisen säännöllisesti piipahtavan ulkopuolisen siivoojan, lastenhoitajan tai muun vastaavan apulaisen, nykyäänhän kun on saatavilla vielä kotitalousvähennyksiäkin. Kyse on jälleen kerran asenteesta ja asioiden laittamisesta oikeisiin mittasuhteisiin. Jos pelkästään kiusallisuudesta puhutaan,monikaan ei todennäköisesti ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä asioita esimerkiksi roskikset tyhjentävät hotellisiivojat saavat asiakkaiden tekemisistä periaatteessa tietää.

Mission completed!    

4 kommenttia :

  1. Tosi monella ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mikä on hoitaja ja mikä henkilökohtainen avustaja.

    Hassua muuten, että ihmisille kamalin asia toisten hoitamisessa tuntuu olevan "pyllyn pesu". Esim. sivareista sanotaan usein, että ovat pesemässä vanhusten pyllyjä (tämäkö ei ole tärkeää työtä?). Kun olen yrittänyt tuttavapiiristäni etsiä tutuille uusia henkilökohtaisia avustajia, melkein ensimmäisenä kysytään, vähintään epäsuorasti, että pitääkö siinä pestä pyllyä.

    VastaaPoista
  2. Näin on, ja siksi tämä postaus. Oman kokemuksen mukaan myös pelkkä pyyhkiminen tuottaa useille tuskaa. Joskus maailman luonnollisinkin asia on tabu. Kiitos kommentista!

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus, allekirjoitan monta kohtaa!

    Mutta:

    "seurustelukumppanin toimiminen henkilökohtaisena avustajana on yleensä kuolinisku toimivalle parisuhteelle"

    on melkeinpä yksi ennakkoluulo lisää. Toki kirjoitit "yleensä", mutta siitä huolimatta koen tämän kohtuuttomaksi yleistykseksi. Itsellä takana kuudetta vuotta saman katon alla, ja yhtä kauan (no vähän kauemminkin) henkkarina. Omalla ukolla.

    Kun kirjoitus pohjaa ennakkoluuloihin, voisin todeta: vammaispuolella ennakkoluulona tuntuu olevan, että jos puoliso toimii myös avustajana, tarkoittaa se automaattista riippuvuussuhdetta, työn ja parisuhteen sekoamista keskenään, aseman väärinkäyttöä ja puolison väistämätöntä hoitaja-roolia. Jotain ennakkoluuloja olisi siis kumottavana myös toisinpäin.

    Nimim. Vammaton selkäydinvammaisen vaimo

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentistasi! Asia riippuu toki paljon siitä, missä kaikissa asioissa suhteen toinen osapuoli tarvitsee apua. Tässä näkökulmani on myös painottunut enemmän paljon apua tarvitseviin. Poikkeuksia aina toki löytyy, se on hienoa!

    VastaaPoista