lauantai 17. toukokuuta 2014

Vammoista vaikka

Vaikka minulla on puutteeni, minä olen silti hyvä ihminen.
Vaikka en ole täydellinen, voin elää täysipainoista elämää.
Vaikka olen liikuntarajoitteinen, voin säilyttää elämäniloni.

Yllä olevat lauseet ovat kaikki lauseita, joita liikuntarajoitteiset joutuvat jossain muodossa toistelemaan elämänsä aikana. Myös media tulvii tarinoita, joissa kerrotaan ihmisiä, jotka tekevät asioita vaikka ovatkin liikuntarajoitteisia. Tämä on enemmän kuin tarpeen, sillä liian moni kuvittelee yhä, että liikuntarajoitteet ovat yhden jos toisenkin asian esteitä. Silti pienenpieni vaikka-sana saattaa kätkeä taakseen pahasti pinttynyttä asenteellisuutta.

Jos jonkun sanotaan olevan jotakin, vaikka hän hän on myös jotain muuta, tarkoittaa se monesti sitä, että vaikka-sanan jälkeen kuvattu ominaisuus on jotakin vähemmän positiivista kuin ennen mainittu. Useimmiten kyseiset ominaisuudet koetaan jollain tapaa toisensa poissulkeviksi. Jos siis esimerkiksi liikuntarajoitteisen nuoren sanotaan olevan kaunis, vaikka hän on liikuntarajoitteinen, tullaan samalla sanoneeksi, että hänessä on myös epämiellyttäviksi ja ei-toivotuksi koettuja piirteitä, liikuntarajoitteisuus. Tällaisista ristiriidoista voi olla erittäin hankala rakentaa omaa minäkuvaansa.

Voinko olla ylpeä tuuheista hiuksistani ja kauniista hymystäni, vai pitääkö minun muistaa reaaliteetit, että niiden hohtoa vähentää paljosta istumisesta surkastuneet sääreni?
Pitääkö minun alentua antamaan ihmisille vaihtoehtoja kysymällä heiltä, hyväksyvätkö he minut, vaikka istun pyörätuolissa?

Onko sitten rajoitteiden kuvaaminen epätäydellisiksi yhtään sen parempi? Ei ole. Se merkitsisi liikuntaesteettömän kehon mieltämistä täydelliseksi, mikä on yhtä lähellä totuutta kuin lentävät lehmät. Jokaisella meillä on kehossamme omat kremppamme ja epäsymmetriset kohtamme, mutta jotkut meistä tekevät vain tasaisempaa jälkeä niiden peittämisessä. Ihmisenä olemisen täydellisyydessä kukaan tuskin näkee aukotonta esikuvaa, vaikka me tunnetusti kunnostaudumme myös henkisten epätäydellisyyksiemme peittelyssä melko lailla.
 
Se, mitä sanomme ja miten sanomme, mitä teemme ja mihin olemme mieltyneitä heijastelee meidän omaa arvomaailmaamme. Vaikka-asetelmasta on syntynyt myös liikuntarajoitteisten sankarillistaminen. Hyvä liikuntarajoitteinen ei lannistu vastoinkäymisistä, hyvällä liikuntarajoitteisella on jokin erityistaito, joka lyö liikuntaesteettömät ällikällä ja saa kaivamaan nenäliinat esiin. Media unohtaa usein inspiroivilla tarinoillaan ne, jotka eivät yksinkertaisesti kykene tai jaksa, vaikka halua olisikin. Silti sankarillistaminen ei tee kenestäkään muita parempaa liikuntarajoitteista. 
Ratkaisuna tähän kaikkeen on vain ja ainoastaan se, että ihminen on hyvä jossakin sellaisena kuin on. Vasta se on todellista hyväksyntää, ihmisen kokonaisvaltaista näkemistä, rajoitteihin liittyvän vähättelyn ja häpeän hautaamista. Emme me liikuntarajoitteiset myöskään juuri ihmeitä tee puuhastellessamme kaikenlaista. Me elämme.

Minä olen hyvä. Piste.

   

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti