sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Ylpeät ennakkoluulot osa 29: Liikuntarajoitteisille riittää erityistarpeisiin vastaaminen

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja on palasteltu tässä postaussarjassa jo varsin runsas määrä. Nyt kehiin ja turvakaiteen tuolle puolen isketään järjestyksessään 30.osa, joka on ennakkoluulo

Liikuntarajoitteisille riittää erityistarpeisiin vastaaminen

Liikuntarajoitteisella tarkoitetaan ihmistä, jolla on valtaväestöön nähden erilainen liikkumiskyky. Rajoitteiden laatu ja voimakkuusaste ovat aina yksilöllisiä. Rajoitteiden laadun mukaan määräytyy, mihin kaikkiin toimiin rajoite vaikuttaa ja millä tavalla. Valtaväestöstä poikkeava liikkumiskyky tai lihastoiminta erilaistavat aina toimintojen suorittamista. Siksi on selvää, etteivät liikuntarajoitteiset kykene toimimaan ympäristössä, jossa puitteet vastaavat pelkästään täysin liikuntaesteettömien tarpeita.

Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja tiedostaa liikuntarajoitteisten  erityiset tarpeet ja pitää niiden toteuttamista tärkeänä. Tavallisesti tähän liittykin vahva tunne omasta oikeudentajusta ja ylpeys omasta suvaitsevaisuudesta. Usein ennakkoluulon kantaja kannattaa täydestä sydämestään esimerkiksi liikuntarajoitteisille suunnattuja kouluja, asuntoloja tai päivätoimintaa.  Ennakkoluuloisen tästä ajattelumallista tekee silti ydinajatus, että kyseiset tarpeet ovat täytettävissä pelkästään erityisillä ratkaisuilla. Taustalla ei monestikaan ole syrjiviä tai ilkeitä vaikuttimia, vaan yksinkertaisesti nopeat johtopäätökset ja puutteellinen tietämys. Tyypillisimmillään kyse on käsityksistä, että erityisratkaisut ovat yksissään riittäviä ratkaisuja, ainoita mahdollisia ratkaisuja tai liikuntarajoitteisten omaksi parhaaksi laadittuja ratkaisuja.

Yksi yleinen esimerkki yksissään riittäviin erityisratkaisuihin liittyen on suhtautuminen pyörätuoliliuskoihin. Esimerkiksi kauppias saattaa tyytyväisenä ajatella ottaneensa esteettömyyden huomioon asetellessaan liikkeeseensä johtavan portaikon päälle liuskat, vaikka todellisuudessa kyseisiä metallilautoja ei pystyisi pyörätuolilla nousemaan selälleen kipsahtamatta. Tietysti sama pätee poikkeuksetta kaikkiin muihin liikuntarajoitteisille suunnattuihin ratkaisuihin. Invavessa ei ole toimiva invavessa, jos siellä ei kykene pääsemään pöntölle asti, eikä hissi ole esteetön, jos pyörätuolin renkaat jäävät vinkuen hissin ovien ulkopuolelle.

Puhuttaessa liikuntarajoitteisten asumisesta ja kouluttamisesta ajatukset ainoista mahdollisista ja liikuntarajoitteisten omaksi parhaaksi luoduista erityisratkaisuista tulevat hyvin esiin. Ennakkoluulon kantaja ajattelee esimerkiksi, että liikuntarajoitteisille suunnattu asuntola on liikuntarajoitteisille ainoa mahdollinen asumismuoto, tai liikuntarajoitteisille suunnattu koulu paras mahdollinen opiskelupaikka. Perusteena on usein "pahan maailman" poissulkeminen. Asuntola saattaa vaikuttaa ennakkoluulon kantajasta suorastaan idylliseltä asumispaikalta esimerkiksi siksi, että asukkailla on tapana paistaa keskenään makkaraa kesälauantaisin. Erityiskoulun puolestapuhuminen taas perustuu monesti ajatukseen koulukiusaamisen välttämisestä. Toisaalta viime aikoina paljon puhuttanut nimby-ilmiö kielii ajatuksesta, että myös liikuntarajoitteisille suunnatut asuntolat ja koulut voivat olla joidenkin mielestä epätoivottuja naapureita, vaikka niiden tarvetta ei kukaan kiistäisikään.

Liikuntarajoitteisille suunnatuissa ratkaisuissa on poikkeuksetta lähdettävä liikkeelle asiakaslähtöisyydestä. Liuskojen, invavessojen ja muiden esteettömyystekijöiden kyseessäollessa tämä tarkoittaa tarkoituksenmukaisen toiminnan varmistamista ja mahdollisuuksien mukaan räätälöitävyyttä. Mitä enemmän ratkaisuissa on säätömahdollisuuksia, sitä useammalle erilaisille käyttäjälle se sopii. Ennen ratkaisujen käyttöönottoja niiden toiminta ja turvallisuus on aina tarkistettava yhdessä oikean käyttäjän kanssa. Erityispalveluiden, kuten koulujen ja asuntojen, kohdalla asiakaslähtöisyys on asiakkaan oman mielipiteen huomioimista. Se ei ole aina yhteensopiva fyysisten puitteiden kanssa. Vaikka liikuntarajoitteinen opiskelija pystyisikin toimimaan moitteettomasti esteettömyydeltään ihanteellisessa erityiskouluympäristössä, halu opiskella juuri toivottua alaa vähemmän esteettömässä ympäristössä vie todennäköisesti voiton. Tuskin kukaan haluaisi tehdä uravalintoja pelkän koulun perusteella.  Samaten liikuntarajoitteinen asukas saattaa silti valita asuinpaikakseen asuntolan, vaikka asuminen esimerkiksi rivitalossa onnistuisikin. Yleisiä linjoja näissä asioissa ei ole. Kaikki on kiinni yksilöstä, ja yksilön tarpeita ja toiveita tarkasteltaessa liikuntarajoitteisuus ei saa olla lähtökohta.

Liikuntarajoitteisten niputtaminen mustavalkoisesti omiin tahoihinsa on lokeroimista. Se merkitsee suuressa määrin poissulkemista muusta yhteiskunnasta, ja luo itse myös rajan poikkeavan ja normaalin välille. Liikuntarajoitteiset eivät ole muusta maailmasta erillään oleva ihmisryhmä, jolle muiden on velvollisuus järjestää "oma, pikkukiva elämä", koska todellinen maailma on julma ja kylmä. Jokaisen ihmisoikeuksiin kuuluu olla osa ympäröivää yhteiskuntaa eläen kuten itse kokee mielekkäimmäksi. Täysin ongelmattomia ja ihanteellisia ratkaisuja tuskin onkaan olemassa mihinkään pulmaan. Erityiskoulut eivät ole koulukiusaamisvapaita alueita, eikä kesälauantainen makkaranpaistohetki taatustikaan ole kaikkien mieleen.  Nimby-ilmiö herättää väkisinkin ajatuksen, kumpi osapuoli oikeastaan halutaan suojata todelliselta maailmalta, erityispalveluja tarvitsevat vammaiset vai ne ihmiset, jotka eivät tahdo nähdä erityispalveluita tarvitsevia vammaisia takapihoillaan. Nimbyily itsessään on seurausta yhteiskunnasta eristämisestä ja tiedon puutteesta. Mielessä on vain pidettävä visusti sekin, ettei liikuntarajoitteisten tai muulla tavoin vammaisten integroiminen asianmukaisesti muuhun yhteiskuntaan tee kenestäkään oman viiteryhmänsä yleisedustajaa tai suvaitsevaisuuden ilosanoman viestinheiluttajaa. Liikuntarajoitteinenkin voi olla se yhtiökokousten kauhu tai verhojen raossa päivystävä ylimääräinen silmä. Ainoastaan yhdessä elämällä on mahdollista ymmärtää käytännössä se, että me kaikki olemme ihmisiä. Loppu on yksilöllisyyttä.          

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti