sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Ylpeät ennakkoluulot osa 27: Liikuntarajoitteiset näkevät asiat vain omalta kannaltaan

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja eliminoiva postaussarja jatkuu. Käsittelyyn kiskotaan järjestyksessään 27. ennakkoluulo, joka on

Liikuntarajoitteiset näkevät asiat vain omalta kannaltaan

Jos ihmiset pystyisivät näkemään toistensa pään sisällä oleviin perimmäisiin tunteisiin ja tarkoitusperiin, olisi maailma varmasti helpompi paikka elää. Konfliktit, mielensäpahoittamiset ja muut väärinymmärrykset johtuvat monesti pohjimmiltaan siitä, ettemme oikeasti tiedä, mitä vastapuoli ajattelee. Teemme omat tulkintamme. "Minä luulin, että sinä ajattelit noin ja siksi teit näin tällä tavalla" on hyvin tyypillinen ajatusmalli ihmisten välisissä ristiriitatilanteissa.

Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja kritisoi liikuntarajoitteisten esittämiä yhdenvertaisuusargumentteja peilaten niitä liikuntaesteettömien tilanteisiin. Kaiken perustana on usein ajatus, että liikuntarajoitteiset voivat leikiten vaatia muita ihmisiä suhtautumaan viiteryhmäänsä suvaitsevaisesti ja muutoinkin kaikinpuolin korrektisti, koska näillä itsellään ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, millaista on olla liikuntaesteetön. Ennakkoluulon kantajan mielestä liikuntarajoitteiset eivät voi millään oikeasti ymmärtää esimerkiksi sitä, miten pääsy esteelliseen kantapaikkaan voi olla tärkeää, koska eivät olosuhteiden pakosta pysty antamaan arvoa tämänkaltaisille asioille. Erityisen vahvasti sama ennakkoluulologiikka näkyy liikuntarajoitteisten kohtaamisessa. Tavallisesti ennakkoluulon kantaja nostaa kohtaamistilanteissa kätensä pystyyn tuumien vakaasti, ettei yksinkertaisesti vain ole sellainen ihminen, joka pystyisi olemaan tekemisissä liikuntarajoitteisten kanssa. Perusteena on tavallisesti se, että liikuntarajoitteisten näkeminen tekee jollakin tavalla pahaa. Tällöin ennakkoluulon kantaja tietää, ettei toisen ihmisen tuntemuksia voi saatika pidä arvoida ulkopuolelta.

Joskus liikuntarajoitteisten kohtaamisen välttely pohjautuu myös kokemuksiin, jotka ennakkoluulon kantaja itse arvioi riittäviksi. Tällaisissa tilanteissa ennakkoluulon kantaja saattaa esimerkiksi istahtaa liikuntarajoitteisen viereen toripenkillä, mutta poistua paikalta ajatellen olevansa liikuntarajoitteisten seuraan sopimaton, koska sisimpää jäytänyt varautumisen tunne ei häipynyt koko puoli tuntia kestäneen toriretken aikana. Taustalla voi jopa olla totuudenmukaiseksi mielletty odotus siitä, että ennakkoluulot hälvenevät käytännön kokemuksen myötä. Toisinaan yksittäiset kokemukset antavat pohjaa myös muille vastaaville ennakkoluuloille. Ennakkoluulon kantaja saattaa esimerkiksi ajatella, että on lyhyen kohtaamisen aikana itse todennut liikuntarajoitteisen arkielämän liian haasteelliseksi, eikä liikuntarajoitteisilla itsellään ole kaunisteluun sortumatta jääviyttä muuta väittää.

Usein tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kohdalla nostaa päätään myös maailmanjärjestysajattelu. Ennakkoluulon kantaja ajattelee monesti, että liikuntarajoitteiset ovat liian kärkkäitä tunkemaan itseään joka paikkaan ja kitisemään puuttuvista mahdollisuuksistaan, vaikka todellisuudessa kaikilla on maailmassa paikkansa. Astmaatikoista ei esimerkiksi koskaan tule eläinlääkäreitä. Lyhyistä miehistä ei tule koripalloilijoita. Lehmät eivät lennä. Ennakkoluulon kantajan mielestä liikuntarajoitteiset tuijottavat tavallisimmin vain omaan napaansa ja kinuavat sitä, mitä eivät voi saada.

Pyörätuolikelaaja Leo-Pekka Tähdestä ei tullut Vuoden 2012 Urheilijaa, vaikka kansa niin tahtoi. Toki mukaan mahtui myös soraääniä, jotka korostivat sitä, että vammaisurheilun palkitsemisen on tapahduttava omassa sarjassaan. Tunnelmaa tiivistettiin lauseeseen, että kysymyksessä on niin herkkä asia, ettei moni tohdi lausua ääneen rehellistä mielipidettään. Eittämättä kyse on suomeksi sanoen mielipiteestä, ettei vammaisurheilu ole lainkaan verrattavissa tavalliseen urheiluun. Jotkut pelkäävät sitä, että kielteisen mielipiteen esittäjä leimataan kyselemättä ennakkoluuloiseksi. Joidenkin mielestä vammaisuus antaa automaattisesti puitteet katsoa asioita sormien välistä: jos lähdetään sille linjalle, että arvostusta on suotava siitä, että joku suorittaa pelkästään normaalit toiminnot suurten ponnistusten kautta, vammaiset rohmuaisivat kaikki pystit ja kunniaplakaatit maailmassa. Toisten mielestä vammaisurheilijan palkitseminen samassa sarjassa kaikkien muiden kanssa merkitsisi sitä, että kohta kuka tahansa voi saada millaisia palkintoja hyvänsä. Yhtäkaikki vastustajien mielestä puoltava näkökulma asiaan on pelkästään vammaisten oma näkökulma.

Yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että jokaisella on samanlaiset mahdollisuudet toteuttaa elämäänsä: olla yhteiskunnan jäsen, joka kykenee suorittamaan perustarpeensa ja ne asiat, jotka henkilökohtaisesti kokee miellekkäiksi elämisen kannalta. Ihmisoikeuksien toteutuminen on olennainen osa tätä. On eri asia tahtoa jotakin omasta vakaasta tahdostaan kuin pelkän tahtomisen vuoksi. Siksi ei voida esimerkiksi vaatia, että paloautoista tulisi tehdä esteettömiä, mikäli joku liikuntarajoitteinen haluaisi ryhtyä palomiehen ammattiin. Astmaatikosta tuskin voi tulla eläinlääkäriä, mutta toisaalta eläinlääkärin ammatista unelmoiva astmaatikko voi esimerkiksi motivoida parempien lääkkeiden keksimiseen. Lyhyt mies saattaa keksiä omat tapansa ottaa ilo irti koripalloharrastuksesta. Lehmät eivät lennä - mutta ne tuskin osaavat edes haaveilla pilvien yläpuolella liihottelusta.

Ennakkoluuloisia ajatuksia on yhtä monta erilaista kuin ihmistäkin. On aina yksilöllistä, millä tavoin ja miten nopeasti ennakkoluulot romuttuvat. Ensi tapaamisella ehtii kyllä kehittämään niin ihastuksen kuin vihastuksenkin. Ainoastaan aika näyttää, onko ensivaikutelma osunut oikeaan. Aina niin ei suinkaan käy, ja silloinkin, kun ensivaikutelma ei petä, syvenee se oikeisiin mittasuhteisiin vasta ajan kuluessa. Siksi myös liikuntarajoitteisiin kohdistuvat ennakkoluulot, pintapuoliset käsitykset ja varautuneisuus kaikkoavat usein vasta pidemmällä aikavälillä. Moni liikuntarajoitteinen tuntee omasta kokemuksestaan tämän ilmiön.

Liikuntarajoitteisuudesta johtuvaa varautuneisuutta ei pidä sekoittaa henkilökemioista johtuvaan varauksellisuuteen. Vaikka negatiiviset alkukäsitykset muuttuvatkin usein ajan kuluessa positiivisiksi, se ei merkitse sitä, että joka ikiseen liikuntarajoitteiseen olisi rakastuttava ennen pitkää. Kaikki liikuntarajoitteiset eivät suinkaan ole erityisen rakastettavia. Silti henkilökemioissakaan muhivat skismat eivät saa aiheuttaa perusoikeuksien epäämistä tai muuta kohtuuttoman epäsopivaa käyttäytymistä. Myös liikuntarajoitteisten itsensä on kohdeltava kanssaihmisiään hyvin, mikäli haluavat itselleen hyvää kohtelua. Henkilökemioista johtuvat yhteentörmäykset johtuvat usein poikkevista maailmankuvista, huumorintajuista tai muista tavoista. Nekin tulevat esille useimmiten aikaa myöten.Tällöin negatiivinen tunne on tavallisesti myös molemminpuoleinen, kun taas ulkoisista seikoista johtuvan varauksellisuuden aiheuttaja miettii usein murheellisena, miksi on vastapuolen mielestä niin vastenmielinen.

Kun arvostamme jotakin, arvojärjestyksessä on aina erotettavissa itseis- ja välinearvot. Itseisarvot ovat asioita, joita perimmäisesti arvostetaan. Itseisarvot saavutetaan välinearvojen kautta. Niiden tunnistaminen ja erottaminen toisistaan ei aina ole helppo juttu. Ihminen voi helposti kuvitella arvostavansa esimerkiksi rahaa ja nopeita autoja, vaikka todellisuudessa arvostuksen perimmäinen kohde onkin rahan ja autojen kautta saavutettava vallan ja korkean sosiaalisen statuksen tunne. Siitä syystä myöskään harvemmin arvostamme esimerkiksi esteellisiä kantapaikkojamme itsessään. Sen sijaan itseisarvostuksen kohteena saattaa olla esimerkiksi paikan tunnelma tai yksinkertaisesti oma syväänjuurtunut tottumuksemme käydä siellä. Suurempi kysymys on tietenkin, ovatko nuo asiat todella korvaamattomia ja arvostammeko me niitä esimerkiksi ihmissuhteita enemmän. Rehellinen vastaus ei monestikaan ole vaikeasti arvattavissa.

Liikuntarajoitteiset joutuvat usein ponnistelemaan tavallista enemmän suoriutuakseen arkisistakin toimista. Toisinaan se saattaa olla hyväksyttävä peruste lisäarvostukselle, aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi karismaattinen pääosanäyttelijä voi joskus nostaa tietyn elokuvan arvostusta. Oleellista asiassa on se, että liikuntarajoitteisen ponnistukset suhteutetaan oikein. Silloin kyse ei ole tiirailusta sormien lävitse, eikä suuremman arvostuksen suominen jollekin liikuntaesteettömälle kumpua ennakkoluuloista. Liikuntarajoitteiselle ei missään tapauksessa voi iskeä kymppiä todistukseen sen vuoksi, että kynän piteleminen kädessä vaatii enemmän ponnisteluja kuin muilta oppilailta. Kuvaamataidossa ei voi ottaa pohjaksi olettamusta, että liikuntarajoitteinen oppilas kyllä loihtisi paperille Mona Lisan, jos käsien motoriikka vain antaisi periksi. Sitä vastoin vajaan motoriikan aiheuttamat kiharat viivat vatupassimaalauksessa voidaan kyllä oikeudenmukaisesti jättää arvostelun ulkopuolelle. Jos muu luokka lorvii, mutta liikuntarajoitteinen paiskii lujasti töitä omista haasteistaan huolimatta, kehaisu on luultavasti paikoillaan.

Myös huippu-urheilussa on omat kriteerinsä, jolla se voidaan erottaa tavanomaisesta urheilusta. Tommi Evilän kilpailusuoritus on kaukana siitä, kun naapurin Santeri loikkii hiekalla ystävyyskoulujen välisissä mestaruuskisoissa. Sama pätee myös vammaisurheiluun. Sillä on olemassa kriteerit, ja niiden perusteella se voidaan yhtälailla perustellusti suhteuttaa muuhun huippu-urheiluun. Erilainen fysiikka tai "ylimääräiset" ponnistukset eivät riitä perusteeksi sille, miksi Leo-Pekka Tähti olisi oikeutettu voittamaan Vuoden Urheilija -pystin ainoastaan vammaisten omassa sarjassa. Kimi Räikkönen tekee oman kilpasuorituksensa eteen taatusti erilaisia ponnistuksia kuin Virpi Kuitunen hiihtoladulla. Mikäli erilaista fysiikkaa ja staminaa lähdettäisiin vertamaan, ei Vuoden Urheilijaa olisi mahdollista valita lainkaan. Valintahan tehdään eri urheilulajien väliltä. Ratkaisevaa ei myöskään ole se, että vammaisia urheilijoita on huomattavasti vähemmän kuin vammattomia urheilijoita. Kilpailu tapahtuu aina yksilöinä tai joukkueina, joiden jäsenmäärä on ennalta määritetty. Palkintoja jakaessa vaakakupissa pitää painaa vain saavutukset. Tuohtumus tai pelko siitä, että liikuntarajoitteinen rohmuaa liikuntaesteettömälle kuuluvan maineen, viestii useimmiten kateudesta ja arvojärjestyksestä, jonka mukaan liikuntarajoitteiset eivät ole yhdenvertaisia muuhun maailmaan nähden. Pelkästään liikuntarajoitteisille tarkoitettu karsina on helppo sivuttaa, ja sitä voi olla vaikea arvostaa, koska sen mielletään monesti olevan olemassa lähinnä vain siksi, että liikuntarajoitteisillakin olisi jotain iloa. Leo-Pekka Tähden huima kansansuosio kertoo onneksi asenneilmapiirin muutoksesta. Vammaisurheilu (kuten myös mikä tahansa muukin toiminta) on oikeaa urheilua, ja se ansaitsee yhtälaista arvostusta.     

Uuden ja vieraan kohtaaminen ensi kertaa pelottaa aina. Pelko on epämiellyttävä tunne, jonka mieluummin jättäisi kokonaan tuntematta, jos siihen tilaisuus suodaan. Liikuntarajoitteiset eivät tunne nahoissaan, miten inhottavalta kohtaamisen toisesta osapuolesta tuntuu, mutta tuntevat oman, toisen käytöksestä johtuvan mielipahansa. Jos asiaa lähestyy näkökulmasta, jonka mukaan maailmassa joku tuntee aina pahaa mieltä, törmätään luonnollisesti kysymykseen siitä, kumman mielipaha on pahempaa. Mikäli asiaa tarkastelee siitä näkökulmasta, että toisen ihmisen tuntemuksia on väärin ja siksi toisekseen mahdoton arvioida ulkopuolelta, ollaan selkeästi pattitilanteessa. Liikuntarajoitteiset itse eivät ole tässä suhteessa poikkeus. Uuden kohtaaminen voi pelottaa ihan jokaista, ja ennakkoluulojensa sokaisemana voi möhliä kuka vain. Tärkeintä on tunnistaa omat ajatusmallinsa ja työskennellä niiden kanssa.  Jokaisella ihmisellä on silti oikeus tulla kohdatuksi ihmisenä. Omaa maailmankuvaansa on syytä aina tarkastella silloin, kun jonkun toisen ihmisen kohtaaminen tuntuu itsestä lähtökohtaisesti negatiiviselta. Yksi hyvä keino on miettiä asian mittasuhteita. Eri tavoin liikkuvan ihmisen kohtaamisen aiheuttamat negatiiviset tunteet painivat taatusti eri sarjassa kuin esimerkiksi muodottomaksi runnellun henkirikoksen uhrin näkemisen aiheuttama paha olo. Moni ennakkoluulon kantaja syyttää liikuntarajoitteisia omaan napaan tuijottelusta, mutta ei samalla näe asiaa kuin liikuntaesteettömän näkökulmasta. Yhdenvertaisuus, ihmisoikeudet ja hyvä käytös eivät ole mielipide- tai tuntemuskysymys.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti