sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Ylpeät ennakkoluulot osa 24:Liikuntarajoitteisten suvaitsevaisuusvaatimukset ovat kohtuuttomia

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja on avattu ja tyhjennetty tässä postaussarjassa jo kohta yhden joulukalenterillisen verran. Vuorossa on 24. osa, joka käsittelee ennakkoluuloa

Liikuntarajoitteisten suvaitsevaisuusvaatimukset ovat kohtuuttomia

Jo pienestä pitäen meille opetetaan, että on tärkeää olla suvaitsevainen. Tavallisesti suvaitsevaisuus määritellään niin, että se on ennenkaikkea kyky pitää itseemme nähden erilaisia ihmisiä ja asioita samanlaisessa arvossa kuin itseämmekin. Lähes jokainen meistä sisäistää tämän opetuksen hyvin teoriassa ja on myös valmis allekirjoittamaan sen omana toimintatapanaan,  mutta ryhdyttäessä tarkemmin sitä pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on erilaista ja voiko kaikelle tosiaankin antaa samanlaista arvoa, törmätään nopeasti liutaan näkemyseroja ja kysymysmerkkejä.

 Se, minkä kukin kokee erilaiseksi, riippuu usein hyvin pitkälti siitä, mihin on aiemmin tottunut. Esimerkiksi koko lapsuutensa Etelä-Afrikassa viettänyt suomalainen ei todennäköisesti pidä tummaa ihonväriä erilaisuutena, vaan suhtautuu siihen ominaisuutena, aivan samoin kuin esimerkiksi erivärisiin hiuksiinkin. Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja puolustaa näkemyksiään juurikin tottumuksella. Ennakkoluulo kiteytyy nasevasti ajatukseen, jonka mukaan on kohtuutonta vaatia jotakuta suhtautumaan luontevasti liikuntarajoitteisuuteen, ellei se ole entuudestaan luontevaa. Toisin sanoen uuden tilanteen aiheuttama hämmennys ja pelko antavat ennakkoluulon kantajan mielessä oikeutuksen kyseenalaiseen käytökseen.

Ennakkoluulon kantaja käyttäytyy liikuntarajoitteisia kohtaan huomattavan tökerösti, usein jopa syrjivästi. Kyse ei monestikaan ole siitä, etteikö ennakkoluulon kantaja tietäisi tekevänsä väärin tai tuntisi pistoksia omassatunnossaan.  Ennakkoluulon kantaja kokee räpiköivänsä oman mukavuusalueensa ulkopuolisen alueen syvässä päässä, tuntee olonsa erittäin epämukavaksi ja etsii pikaisinta ulospääsyä tilanteesta, monesti yrittäen vielä varmistaa, ettei vastaava tilanne koskaan enää toistuisi. Toisinaan ennakkoluulon kantaja saattaa jopa itse vaatia liikuntarajoitteiselta ymmärrystä omaa törkeyttään kohtaan, koska kaikki ei vain sovi kaikille.  Kolkuttavan omatuntonsa ennakkoluulon kantaja saattaa hyssyttää hiljaiseksi esimerkiksi vakuuttamalla itselleen, että vastapuolelle tilanteesta aiheutunut paha mieli menee kyllä aikanaan ohi, oudoissa tilanteissa kyseenalainen käytös on ainoastaan inhimillistä tai ettei ihmisystävällisyys muutenkin läpimädässä maailmassa kerta kaikkiaan voi levätä yhden ihmisen harteilla.

Ennakkoluulon kantaja vetoaa toisinaan myös suvaitsevaisuuden käsitteen henkilökohtaisuuteen. Asiaan mahtuu tavallisesti paljon tekopyhiäkin ristiriitaisuuksia. Ihminen, jolla on joitakin valtavirrasta poikkeavia ajatuksia tai ominaisuuksia, mainitsee useimmiten olevansa hyvin suvaitsevainen, mutta suhtautuu samalla voimakkaan kielteisesti vastakkaisiin valtavirran asioihin. Voidaanko silloin enää puhua suvaitsevaisuudesta? Entä pitääkö kaikkea todellakaan ymmärtää?Kai ihmisellä on oikeus itse päättää myös siitä, miten paljon arvostaa liikuntarajoitteisia?

Ihminen ei välttämättä pysty arvioimaan omaa käyttäytymistään entuudestaan vieraassa tilanteessa. Seurauksena voi tahtomattammekin olla tilanteita, jossa joku pahoittaa mielensä. Huonolla ja inhimillisellä käytöksellä on silti vissi eronsa. Ihminen on huonosti käyttäytyvä ja piittamaton, mikäli tietää käyttäytyvänsä huonosti, muttei millään tapaa hyvitä tekojaan vastapuolelle. Hyvitys tulee aidosti sydämestä. Virheet voi antaa anteeksi, jos ne on tehty vilpittömin mielin. Anteeksipyyntökin lakkaa olemasta oikea hyvitys, jos se edeltää virheellistä toimintaa. "Anteeksi, tiedän ettei ole oikein, että teen ja sanon näin, mutta teen ja sanon näin" on varma keino loukata vastapuolta todella pahasti. Se on vain pidemmin ilmaistu "Nyt loukkaan sinua täysin tieten tahtoen".

Ei ole viisasta ajatella, että pahakin mieli hiipuu aikanaan. Loukkauksista, surusta ja mielipahasta, joka on sattunut jo kauan aikaa sitten, ei useinkaan tirauteta kyyneleitä joka ilta nukkumaan mennessä, mutta kokemus saattaa silti vaikuttaa yhä. Varmasti moni meistä samaistuu kokemukseen, jossa yksi lapsellinen tirskahdus ala-asteen laulukokeen aikana on vaimentanut sisäisen Celine Dionimme ikiajoiksi. Jos meitä loukataan uudelleen samalla tavoin, kaikki edelliset kerrat palautuvat elävinä mieliimme. Ihmiset reagoivat asioihin erilaisella herkkyydellä. Emme koskaan voi luottaa siihen, ettei korsi katkaitse kamelin selkää. Me emme voi ajatella voivamme käyttäytyä miten haluamme, koska muutkin tekevät niin, tai koska jotkut muut saavat toimia paremmin meidänkin edestämme. Me olemme itse ne muut.

Myös suvaitsevaisuudella täytyy olla rajansa. Jos emme vetäisi rajoja mihinkään, aivan kaikki olisi sallittua ja eläisimme pian täydessä kaaoksessa. Mistä voi tietää, mihin se raja tulisi vetää? Onko kyse henkilökohtaisista valinnoista?  Jos kaikkia kohtaan pitäisi olla suvaitsevainen, niin pitäisikö  meidän silloin näyttää tsemipeukkuja esimerkiksi ihmiselle, joka on kihloissa viiruturkkisen kissansa kanssa? Mikäli suvaitsevaisuus todella määritellään kyvyksi suhtautua tasa-arvoisesti meihin nähden erilaisiin asioihin ja ihmisiin, kysymyksiin onkin mahdoton antaa yleispätevää vastausta. Toisistaan on erotettava normaali erilaisuus ja sairaalloisuus, ja myös ihmiset ja heidän tekonsa. Yksi nyrkkisääntö normaalin erilaisuuden ja sairaalloisuuden välillä on, että normaali toiminta ei aiheuta kärsimystä kenellekään, ja kaikilla osapuolilla on asiasta täysi ymmärrys. Täten esimerkiksi parisuhteessa elävät samaa sukupuolta olevat ihmiset voidaan määritellä normaaleiksi, koska ovat suhteessa omasta tahdostaan ja ymmärryksestään: samaa ei voi ihmisen kanssa kihloihin joutuneesta kissasta. Liikuntarajoitteisuutta ei voi verrata kihlattuun kissaan.

Voimme myös arvostaa ihmisiä, joiden tekoja emme voi arvostaa. Ystävyyssuhde aviomiestään pettävän ystävättären kanssa ei välttämättä ajaudu karille, vaikka itse emme mistään hinnasta suostuisi hyppäämään syrjäpoluille. Suvaitsevaisuuteen ei siis aina välttämättä liity kaiken asiaan liittyvän hyväksyntä, vaan toisinaan pelkkä arvostus kanssaihmistä kohtaan riittää. Aidossa suvaitsevaisuudessa  on kysymys myös oman erehtyväisyytensä myöntämisestä ja halusta oppia uutta. Itselleen vieraita asioita ei ole tarpeen ottaa vastaan pelolla, vaan niihin voi suhtautua mahdollisuutena laajentaa omaa maailmaansa. Fiksuuden merkkinä pidetään monesti sitä, että keksii keinot toimia myös itselleen täysin uusissa tilanteissa. Se pitää paikkansa.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti