lauantai 27. lokakuuta 2012

Ylpeät ennakkoluulot osa 23: Liikuntarajoitteisten elämä on keinotekoista

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja totaalisen naurunalaiseksi asettava postaussarja kiitää formulakuskin varmuudella jo 23.osaansa. Täysravistelun saa tällä kertaa ennakkoluulo

Liikuntarajoitteisten elämä on keinotekoista

Jokaisella ihmisellä on omat käsityksensä siitä, mitkä asiat tekevät elämästä elämisen arvoista. Perustarpeet ovat kaikille samat. Me haluamme itsellemme jotakin mielekästä tekemistä ja ympärillemme muita ihmisiä, jotka hyväksyvät meidät sellaisina kuin me olemme. Mielekäs tekeminen tarkoittaa monille työpaikkaa, jossa voi tuntea tekevänsä jotain oikeasti hyödyllistä, mutta yhtälailla tarvitsemme myös harrastuksia, joista saamme mielihyvää. Ihmissuhteissa haluamme kokea myös olevamme tärkeä ja tarpeellinen jollekulle toiselle. Tahdomme, että meidän mielipiteitämme kuunnellaan ja arvostetaan silloinkin, kun ne poikkeavat muiden mielipiteistä.

Liikuntarajoitteisia ei olla perinteisesti totuttu näkemään yhteiskunnassamme rajoitteidensa lävitse. Rajoite-sanan merkitys ymmärretään usein painavasti ja ehdottomasti, "rajoite rajoittaa, itsessään sanottu juttu". Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja ajattelee yleensä, että liikunnalliset puutteet asettavat liikuntarajoitteisen ihmisen tietynlaiseen karsinaan, jossa teutaroidessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää tehdä olonsa mukavaksi, vaikka todellisuudessa oikeat bileet ovat käynnissä aitojen ulkopuolella.  Sellainen mielletään syystäkin keinotekoiseksi.

Moni ennakkoluulon kantaja pelkää kuollakseen pyörätuoliin joutumista. Pelontunteen perustana on useimmiten kammottavaksi koettu ajatus siitä, ettei liikuntarajoitteisena enää pystyisi tekemään niitä asioita, jotka itselle ovat tärkeitä ja rakkaita. Joissain tapauksissa ennakkoluulon kantaja saattaa tiedostaa, ettei liikuntarajoite varsinaisesti estä jonkin asian tekemistä, mutta pitää silti kiinni kielteisestä mielipiteestään, koska on vahvasti sitä mieltä, että saman asian tekeminen liikuntarajoitteen asettamissa puitteissa ei ole lainkaan sama juttu.

Usein ennakkoluulon kantaja tiedostaa myös liikuntarajoitteista aiheutuvat käytännön elämän haasteet. Taustalla voi olla myös oikeita käytännön kokemuksia ja tietoja. Ennakkoluulon kantaja tietää totuudenmukaisesti, että liikuntarajoitteet asettavat tietyt raamit sponttaaniudelle. Esimerkiksi menojalan alkaessa vipattaa lauantai-iltana ei invataksia napata lennosta, koska invatakseja on pikkutakseihin verrattuna vähän ja asiakkaita paljon. Teneriffan lämpöön ei voi ottaa totaalista äkkilähtöä, sillä pyörätuolin mukaantulo vaatii erikoisjärjestelyjä matkajärjestäjän henkilökunnalta. Päivän toimintoja pitää kellottaa avustajien työaikataulujen mukaan. Ennakkoluulon kantajasta tuntuu, että eläminen liikuntarajoitteisen kanssa on liian vaivalloista.

Pahimmillaan ajatus liikuntarajoitteisen elämän keinotekoisuudesta on silloin, kun se edesauttaa luomaan lisää keinotekoista elämää. Käytännössä kyse on ajatusmalleista, joiden mukaan liikuntarajoitteisten tulisi elää ympäristössä, joka on varta vasten liikuntarajoitteisille tarkoitettu. Yksi hyvä esimerkki tästä ovat liikuntarajoitteisille tarkoitetut asuntolat. Ennakkoluulon kantaja mieltää ne tavallisesti kaikille liikuntarajoitteisille ihanteellisiksi ratkaisuiksi, koska niissä liikuntarajoitteisille on järjestetty kaikki tarvittava apu, mukavaa virkistystoimintaa ja kaikenlisäksi asukkailla on myös seuraa toinen toisistaan.

Ihminen ei luonnollisesti milloinkaan halua luopua itselleen tärkeistä ja rakkaista asioista. Omien raajojen toiminnan rajoittuminen on iso ja valtavan pelottava muutos sellaiselle, jonka on ennen pystynyt liikkumaan esteettä. Ennakkoluulon kantaja argumentoi esimerkiksi, että vaikka Lapissa saattaisikin käydä kalastelemassa myös pyörätuolilla, se ei ole sama asia kuin omilla jaloilla seisten. Kysymykseen, miten se ei ole sama asia,  saa kuitenkin harvoin selkeää, perusteltua vastausta. Useimmiten vastaus edustaa ympäripyöreää "Ei vaan ole"-genreä. Toisinaan vastausta ei pystytä antamaan lainkaan. Tyypillisesti ennakkoluulon kantaja ei tosiaankaan tiedä syytä mielipiteeseensä. Saattaa olla, että liikuntaesteettömyys on painava itseisarvo, johon liittyy vahva omatoimisuuden arvostaminen: jos ihminen tarvitsee suoriutuakseen muita ihmisiä tai apuvälineitä, on tämä jollain tapaa epäonnistunut. Toisaalta myös liikuntarajoitteisuuteen liittyvä tabu, yhteiskunnan yleinen rakenne ja omat ennakkoluulot saattavat monesti aiheuttaa sen, että liikuntarajoitteisten arvostaminen itsessään on lähtökohtaisestikin melko alhaista. Ristiriitaisen tilanteesta tekee se, että kysymys "miten" menee kysymyksen "mitä" edelle ainoastaan siinä tilanteessa, kun "miten"-kysymyksen vastaus sisältää pari muuttujaa. Harva liikuntaesteetön ajattelee sitä, miten ihanaa on heittää vapaa Tenojokeen ilman muitten apua. Onni syntyy itse kalastamisesta. Kysymykseen, miten asioiden tekeminen liikuntarajoitteisena on eri asia kuin liikuntaesteettömänä, saattaakin olla mahdoton antaa hyvin perusteltua vastausta.

Yksinomaan liikuntarajoitteisille suunnatuissa palveluissa voi olla paljon hyvää, mutta absoluuttisesti oikeiksi ratkaisuiksi niitä ei voi automaattisesti mieltää. Varsinkin ehdottomuus on ongelmallista. Jos tarkastellaan edelläkuvattua asuntolaesimerkkiä, huomataan, että kyse on päällepäin positiivisesta ja hyvää tarkoittavasta asiasta, mutta syvemmällä ajatuksessa on omat sudenkuoppansa. Asuntolassakin liikuntarajoitteiselle on tarkoitus tarjota koti. Kun hankimme itsellemme asunnon, emme taatusti tee valintaamme sillä perusteella, että taloyhtiö järjestää usein grillaustalkoita ja että naapurihuoneistoissa asuu paljon samanikäisiä ihmisiä, joiden kanssa voisimme seurustella helpoimmin. Ajatus, että liikuntarajoitteinen tarvitsee elämäänsä järjestettyjä viihdykkeitä ja vertaisseuraa kielii monesti ajattelusta, että viihdykettä ja ihmissuhteita ei ole liikuntarajoitteiselle tarjolla muualla maailmassa. Se on syrjivää, itse itseään vahvistavaa ajattelua. Liikuntarajoitteet eivät missään tapauksessa ole este muiden kanssaihmisten joukossa toimimiselle. Oma lukunsa on myös ennakkoluulon kantajan yleinen mielikuva siitä, että liikuntarajoitteisille tarjotuissa palveluissa on saatavilla aina parasta mahdollista hoitoa. Tämä ei pidä paikkaansa. Aivan liian monia hoitoalan yksiköitä vaivaa resurssipula. Töissä olevat työntekijät ovat ylityöllistettyjä, kaikki on kellotettua, hermot ovat kireällä. Asiakastyytyväisyydestä on tarpeen tinkiä, jos mielii saada perustarpeet hoidetuksi.  Karmeimpia esimerkkejä hoitoalan sudenkuoppien vaikutuksista ovat olleet insuliini- ja vanhussurmat.

Jos toisen ihmisen tai apuvälineiden tarvitseminen merkitsee epäonnistumista, olemme joukko surkeita luusereita koko ihmiskunta. Ihmiset ovat aina riippuvaisia toistensa avusta. Jonkun on kasteltava kukkamme ja ruokittava hamsterimme, jos päätämme lähteä vaikka vain miniristeilylle Tukholmaan. Maailma on täynnä härpäkkeitä, joilla helpotamme omaa arkeamme ananaspurkin avaamisesta nopeaan matkustamiseen. Jopa kävelystä on tullut nykyään liikuntaesteettömillekin asia, jota halutaan helpottaa (tai vältellä) esimerkiksi sähkörullalautojen ja moposkootterien avulla. Me emme voi kontrolloida kaikkea elämässämme. Kun vanhenemme, meistä tulee tahtomattammekin enemmän tai vähemmän liikuntarajoitteisia, ja tarvitsemme enemmän ulkopuolisten ihmisten apua. Se, millä tavalla jokin asia on tehty tai onko sen tekemiseen uponnut muutama minuutti enemmän aikaa, ei voi olla elämisen laatukriteeri. Raapisimme me hetken päätämme hämmennyksestä, jos lukisimme Avusta Paavo Väyrysen kertovan pitkän avioliittonsa salaisuudeksi sen, ettei Vuokon kanssa ole koskaan tarvinnut odotella taksia viittä minuuttia kauempaa.

Rajoite on rajoite, mutta vain este on este. Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti