keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ylpeät ennakkoluulot osa 22: Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja ei ole

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja jalustoilta tipautteleva postaussarja suunnistaa määrätietoisesti kohti 22. osaansa. Tällä kertaa pysähdytään ihmettelemään jo kertaalleen läpikäytyjä ennakkoluuloja hieman toisesta vinkkelistä, ja kaivaudutaan entistä syvemmälle ennakkoluuloja kantavien persoonien sielunmaisemiin. Hämmästyneen kohahduksen saattelemana verhojen takaa paljastetaan ennakkoluulo

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja ei ole

Hämmästynyt kohahdus on ymmärrettävä. Mikäli tarkastelun alla oleva ennakkoluulo on olemassa, se merkitsisi loogisesti ajatellen sitä, että tämäkin postaussarja on aiemmin sisältänyt täyttä soopaa. Silti on aikalailla varmaa, että ennakkoluulo on kaikista ennakkoluuloista voimakkain ja yleisin. Haiskahtaa paradoksilta.

Jokainen meistä tietää, että toisen ihmisen arvottaminen alemmaksi muihin ihmisiin nähden on väärin. Suomen perustuslaki sanoo, ettei ketään tule syrjiä rodun, uskonnollisen vakautumuksen, terveydentilan tai muun vastaavan seikan takia. Ynnäilyjä tuskin tarvittaisiin, jos ne, jotka ovat joskus tavanneet jonkun, joka avoimesti myöntää olevansa ennakkoluuloinen tai syrjivä jotakin ihmisryhmää kohtaan.

Ennakkoluulon kantaja ajattelee, etteivät hänen mielipiteensä aiheudu alkuunkaan ennakkoluuloisuudesta, vaan kylmästä tosiasiasta, jonka mukaan liikuntarajoitteisten yhdenvertaisuus ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Kylmistä tosiasioista käytetään monesti myös nimitystä reaaliteetti. Liikuntarajoitteisten alhaista työllistymisastetta ennakkoluulon kantaja saattaa usein selittää esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Kaikkien muidenkin on nykymaailmassa vaikeata löytää työtä. Kun tähän lisää vielä sen faktan, etteivät liikuntarajoitteiset kykene toimimaan kuin harvoissa työtehtävissä, alhainen työllistymisaste on väistämätön asia. Kysymys ei ole syrjinnästä. Eivät työnantajat varmasti syrji ketään pelkän liikuntarajoitteen perusteella, sehän on väärin!

Tyypillisesti ennakkoluulon kantajan argumentit edeltävät sanoja "Minä en missään tapauksessa ole ennakkoluuloinen, mutta...".

Vastaavasti ystävyys- tai parisuhteen solmiminen on ennakkoluulon kantajalle reaaliteettikysymys. Jälleen ennakkoluulon kantaja ymmärtää, ettei liikuntarajoitteisen sulkeminen ihmissuhteiden ulkopuolelle ole oikein. Siksi asenteeseen liittyykin ehto. Se muotoutuu monesti esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Voisin tottakai olla ystävä/seurustella liikuntarajoitteisen kanssa, jos tuntisin jonkun liikuntarajoitteisen ja hän olisi mielestäni miellyttävä. En myöskään katkaisisi välejä, jos jostakusta nykyisestä ystävästäni tulisi liikuntarajoitteinen esimerkiksi onnettomuuden seurauksena. Mutta en minä kyllä kenellekään tuntemattomalle liikuntarajoitteiselle menisi koskaan juttelemaan.

Taustalla voi olla sinänsä viisas ajatus siitä, ettei suhteiden solmiminen suinpäin tuntemattomien kanssa ole kannattavaa. Monesti tämä seikka esitetäänkin jatkoperusteluna edellä mainitulle mielipiteelle. Ristiriita ja varsinainen ennakkoluuloisuus näkyvät vasta siinä, ettei ennakkoluulon kantaja halua ottaa kontaktia liikuntarajoitteiseen, vaikka siihen olisi jopa sosiaalinen normivelvoite. Esimerkiksi juhlissa ennakkoluulon kantaja jättää muussa seuruessa paikalle saapuneen liikuntarajoitteisen small talkin ja muun juhlaseurustelun ulkopuolelle, ja piilottelee varsinkin kahdenkeskistä kohtaamista mieluummin koristefiikuksen takana. Polttava kysymys on, miten ennakkoluulon kantaja uskoo voivansa solmia ihmissuhteita jonkun mukavan liikuntarajoitteisen kanssa, jos ei aio milloinkaan tutustua yhteenkään.

Luonnollisesti ennakkoluulon kantaja perustelee liikuntarajoitteisten kanssa solmittavien suhteiden vaikeutta myös käytännön asioilla. Ennakkoluulon kantaja ajattelee useimmiten omasta mielestään rationaalisesti järkeillessään, että ihmissuhde liikuntarajoitteisen kanssa merkitsisi ilman muuta jostakin luopumista. Hyvin tyypillinen ajatus on, että esimerkiksi pyörätuolilla liikkuessa on mahdoton pitää oikeasti hauskaa. Ennakkoluulon kantaja tuskastuu ajatellessaan, miten pyörätuolilla liikkuminen on juoksuloikkaa hitaampaa, ja miten liikuntarajoitteisen jatkuva avuntarve rasittaisi suhdetta.

Ennakkoluuloja on jokaisella ihmisellä. Yleisesti niillä tarkoitetaan jostakin asiasta tai ihmisestä muodostettuja käsityksiä ja mielipiteitä, jotka eivät perustu todelliseen tietoon tai kokemukseen. Useimmiten ennakkoluulo syntyy siten, että sen kohteen olemassaolo tiedostetaan ja sille haetaan jotakin kautta oma määritelmä. Määritelmiin voivat antaa aineksia niin globaali media kuin puskaradiokin. Toisinaan määritelmä voi syntyä myös tietynlaisesta vailinaisesta tiedosta tai kokemuksesta, jota erehdytään luulemaan yleiseksi totuudeksi. Ennakkoluulon kantaja saattaa esimerkiksi kohdata kohteliaisiin avuntarjoamisiin aggressiivisesti suhtautuvan liikuntarajoitteisen, ja mieltää kaikki liikuntarajoitteiset sen perusteella katkeriksi ja aggressiivisiksi. Kyse on ihmisen tekemistä johtopäätöksistä, joita jokainen tekee eri tavoin ja perustein. Tämä on täysin luonnollista. Ihmiselle on tarpeellista jäsentää maailmaa ja muodostaa käsityksiä olemassa olevista asioista ja ihmisistä. Ellemme tekisi niin, tulisimme todennäköisesti ennen pitkää hulluiksi. Siksi muodostamme jatkuvasti myös käsityksiä objekteista, joista tiedämme varmaksi vain niiden olemassaolon.

Myös liikuntarajoitteisilla on usein ennakkoluuloja toisiaan kohtaan. Toisinaan oma liikuntarajoite saattaa muodostaa huomaamattoman kuplan, jonka ulkopuolelle voi olla vaikea nähdä. Ennakkoluuloisesti toisesta liikuntarajoitteisesta ajatteleva saattaa esimerkiksi väheksyä toisen ihmisen vaikeiksi kokemia elämänkokemuksia. Tyypillisiä ajatusmalleja ovat esimerkiksi seuraavat:

Tuo ihminen valittaa kivuista, vaikka kärsii niistä kerran vuodessa. Minä itse kärsin kipuja joka päivä, enkä valita. Kyse on varmaan huomiohakuisuudesta. Viisainta olisi kyllä olla hiljaa, kohtahan kaikki luulevat, että ihmiset, joilla on samanlainen rajoite, ovat tuollaisia. Minä en koskaan itse ratsasta rajoitteillani.

Eroja luonnollisten ennakkoluulojen ja varsinaisten ennakkoluulojen välille luo se, miten herkästi ennakkoluulon kantaja tunnistaa ajatuksensa ennakkoluuloiksi ja on valmis muuttamaan niitä. Luonnollisen ennakkoluulon kantaja tunnustaa omien tietojensa mahdollisen puutteellisuuden, kun taas varsinaisen ennakkoluulon kantaja pitää käsityksiään sitkeästi faktoina. Useimmiten varsinaiset ennakkoluulot ovat sävyltään negatiivisia. Silloin tällöin niihin voi liittyä myös avointa vihamielisyyttä. Tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantaja saattaa vaalia mielessään niin kutsuttua viidakon laki -ajattelua, jonka mukaan liikuntarajoitteisten tulisi vain hyväksyä rajoitteensa, ja tyytyä rajoitettuun elämään.

Hyvä tapa erottaa luonnollinen ja varsinainen ennakkoluulo toisistaan on kysyä, onko itsellä lainkaan käytännön kokemusta kyseisestä asiasta. Useimmiten ennakkoluulon kantajat muodostavat esimerkiksi liikuntarajoitteisten kykyjä ja luonteenlaatua koskevia käsityksiä ilman, että olisivat henkilökohtaisesti tavanneet ainuttakaan liikuntarajoitteista. Toinen hyvä kysymys on, pitäisikö itse luonnollisena asiana vähempään tyytymistä, mikäli liikuntarajoitteisuus osuisi yllättäen omalle kohdalle. Olisiko valmis esimerkiksi jäämään kokonaan neljän seinän sisälle, koska vammaisille myönnettävät taksimatkat tuntuivat ennen itsestä vammaisen lellimiseltä? Olisiko valmis luopumaan tärkeistä ihmissuhteista, koska tuoli pitäisi kantaa parin portaan yli kaveriporukan kantapaikkaan?

Liikuntarajoitteiselle on aina suuri loukkaus kuulla vieraan ihmisen suusta torjuntoja, jotka on perusteltu sillä, mitä liikuntarajoitteinen torjujan mielestä ei voi tehdä.  Vieraalla ihmisellä ei voi koskaan olla asiasta oikeata käsitystä, toisin kuin liikuntarajoitteisella, joka tuntee omat kykynsä ja keinonsa tehdä asioita.Ajatus "Kyllä sen voi puhtaalla järjelläkin päätellä" on yleensä asiassa kuin asiassa silkkaa hätäilyä. Siksi esimerkiksi liikuntarajoitteisten työllistämistä miettiessä on hyvä kysyä itseltään, onko oikeasti tullut selvittäneeksi niitä keinoja, joilla työn tekeminen olisi liikuntarajoitteisellekin samalla tavoin mahdollista.Ilman keinojen pohtimista kyse on ennakkoluuloista. Mikäli keinoja on pohdittu, eikä niitä ole löytynyt, on kyse oikeasta esteestä. Mikäli keinoja on pohdittu, niitä on löydetty, mutta tehtävään on palkattu pätevämpi ei-liikuntarajoitteinen henkilö, on kyse oikeasta reaaliteetista. Mikäli keinoja on pohdittu, niitä on löydetty, mutta valinnassa ollaan kallistuttu yhtä pätevään ei-liikuntarajoitteiseen, on kyse tarkastelun alla olleesta ennakkoluulosta.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti