torstai 19. huhtikuuta 2012

YLPEÄT ENNAKKOLUULOT osa 16: Liikuntarajoitteiset saavat turhaa huomiota

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvien ennakkoluulojen hajottelu jatkuu sarjassaan jo peräti 16. postauksella. Kylmää kyytiä on saanut jo ennakkoluulo jos toinenkin, ennakkoluulon eri vivahteet mukaanlukien. Tällä kertaa vuoroon marssitetaan ennakkoluulo

Liikuntarajoitteiset saavat turhaa huomiota

Jokainen ihminen on joskus mielentilassa, jossa kokee jonkun toisen  saavan jotakin sellaista, mitä haluaisi itse itselleen. Kyse voi olla puhtaasti riihikuivasta rahasta tai muista materialistista asioista, mutta myös täysin abstrakteista määreistä, kuten esimerkiksi ulkonäöstä tai vaikutusvallasta  Usein määrä ratkaisee tässäkin laatua enemmän, eli oleellista ei monestikaan ole se, mitä toisella on, vaan  miten paljon sitä on. Tavallisimmin mielentilasta käytetään nimitystä kateus.

Kateus voi olla joko positiivista tai negatiivista. Positiivista kateus on silloin, kun se lisää kateutta tuntevan arvostusta tai ihailua kadehdittua ihmistä kohtaan, ja saa tämän tavoittelemaan itse vastaavia asioita omalla tavallaan omassa elämässään, luoden samalla jotakin uutta.  Negatiivinen kateus  on tuhoavaa ja toimii  päinvastoin. Se vähentää kateutta tuntevan arvostusta kadehdittavaa ihmistä kohtaan, ja kannustaa pahimmassa tapauksessa jopa loukkaamaan ja turmelemaan kateuden kohdetta jollakin tavalla. Varhaisissa kristillisissä opetuksissa kateus määriteltiinkin yhdeksi seitsemästä kuolemansynnistä, niin sanotuista pääpaheista, jotka edeltävät kaikkia muita syntejä ja vieraannuttavat ihmisen pois Jumalan luota.

Erityisesti negatiiviseen kateuteen liittyy monta kertaa myös vahva tunne siitä, että toinen ihminen saa jonkin halutun epäoikeudenmukaisesti. Siksi tarkasteltavan ennakkoluulon kantajankin ajatusmalleja tutkittaessa voidaan osittain käyttää termiä kateus, ja puhua kateuteen liittyvistä tunteista. Ennakkoluulon kantaja ajattelee, että liikuntarajoitteiset saavat muilta ihmisiltä huomiota, kiittelyjä, kehuja ja myönnytyksiä, jotka eivät perustu todellisiin ansioihin, vaan vain ja ainoastaan liikuntarajoitteisuuden herättämään sääliin ja sympatiaan. Ennakkoluulon kantaja pitää usein esimerkiksi liikuntarajoitteisia huomioivia vaalikamppanjoita, hyväntekeväisyystempauksia ja muita esityksiä pelkkinä markkinointikikkoina, joissa ihmisten huomio yritetään herättää sääliin vetoamalla. Ennakkoluulon kantaja saattaa monesti esimerkiksi vähätellä vaikeasti liikuntarajoitteisen taiteilijan suulla maalattua taulua ajattelemalla, että jollei kyseessä olisi nimeenomaan liikuntarajoitteinen taiteilija, galleristi olisi viskannut kyseisen töherryksen jorpakkoon jo aikapäiviä sitten.   

Ihmiset suhtautuvat liikuntarajoitteisuuteen monella eri tavalla. Jotkut tuntevat suurta sääliä ja jopa surua sen vuoksi, ettei liikuntarajoitteinen kykene liikkumaan ja toimimaan valtaväestön tavoin  ja tarvitsee useissa tapauksissa ulkopuolista apua. Toisinaan säälin seurauksena on hoivaava, paljon anteeksiantava asenne. Taustalla on monesti ajatus siitä, että liikuntarajoitteisen elämä on täynnä vaikeuksia, surua ja muiden ihmisten ikäviä sanoja ja ilkeää käyttäytymistä. Tällaisissa tapauksissa erilaisilla ylistyksillä ja myönnytyksillä on siten usein tarkoitus tavallaan tasapainottaa kaikkea murhetta, siitäkin huolimatta että joukkoon on saattanut solahtaa annos valkoisia valheita.

Negatiivisen palautteen antamista liikuntarajoitteiselle hankaloittaa toisinaan ikäänkuin päinvastaisesti sekin seikka, että negatiivisella palautteella saatetaan toisinaan oikeasti peitellä pelkästään liikuntarajoitteiden aiheuttamaa epävarmuutta ja ennakkoluuloja. Esimerkiksi rekrytointitilanteissa ei ole korrektia todeta, että "Emme oikeastaan uskalla palkata tätä henkilöä, koska emme tiedä, miten hänen liikuntarajoitteidensa kanssa pitäisi toimia" tai "Liikuntarajoitteisia ei ole ollut meillä töissä ennenkään, joten ei oteta nytkään". Helpompi ja siksi toisekseen myös perustuslain mukainen tapa on sanoa, että kyseiseen työhön vaaditaan koulutus- tai työkokemustaustaltaan tai persoonaltaan eri tyylistä ihmistä, koska väitettä ei voi mitenkään koskaan todistaa suoranaiseksi valheeksi. Tämän tiedostaminen voi toisinaan johtaa pelkoon siitä, että liikuntarajoitteinen itse saattaa kokea saamansa negatiivisen palautteen peitellyiksi ennakkoluuloiksi, ja tämän mieltä varotaan siksi pahoittamasta viimeiseen asti. Avuksi tulevat jälleen valkoiset valheet ja perusteeton huomio.

Perusteettomat kehut ja myönnytykset ovat aina yhtä epäreiluja muita ihmisiä kohtaan riippumatta siitä, kenelle ne on annettu ja missä tilanteessa. Liikuntarajoitteisenkin on otettava vastaan negatiivista palautetta, mikäli siihen on oikeasti aihetta. Ero oikeudentuntoisen henkilön ja tarkastelun alla olevan ennakkoluulon kantajan välillä on siinä, että ennakkoluulon kantaja kuvittelee kehujen ja myönnytysten johtuvan aina liikuntarajoitteesta. Usein ennakkoluulon kantaja tuntee lisäksi myös vähemmän arvostusta liikuntarajoitteista henkilöä kohtaan, mikä on monesti selvä merkki negatiivisesta kateudesta. Oikeudentuntoinen ihminen erottaa perusteettoman huomion perustellusta ja erityisesti omasta halustaan saada itse vastaavaa huomiota osakseen. Samaten oikeudentuntoinen ymmärtää lisäksi, että perusteeton huomio johtuu pelkästään huomion antajan omasta ajatusmallista, ei liikuntarajoitteisesta itsestään tai jostakin kirjoittamattomasta sosiaalisesta normista. Täten annettu huomio ei oikeudentuntoisella myöskään vaikuta liikuntarajoitteisen arvostamiseen tai muuhun suhtautumiseen. 

Jokainen meistä on hyvä jossakin, ja jokaisessa meissä on positiivisia ominaisuuksia, olipa meillä sitten liikunnallisia rajoitteita tai ei. Kaikki positiivinen huomio ei voi johtua pelkästään ulkoisista seikoista. Liikuntarajoitteiset voivat tarvita myönnytyksiä verrattuna liikuntaesteettömiin, mutta tällaisissa tapauksissa on tai ainakin pitäisi olla kysymys ainoastaan yhdenvertaisuuden toteutumisesta. Liikuntarajoitteinen tarvitsee välttämättä esimerkiksi tavarahissiä päästäkseen alemmissa kerroksissa sijaitsevaan lounasravintolaan, kun taas liikuntaesteettömien asiakkaiden on käytettävä portaita. Liikuntarajoitteisuus ei myöskään yksissään oikeuta ylistyksiin, joskin liikunta- ja toimintarajoitteet voivat toki lisätä perusteita ihailulle ja arvostukselle. Jos mietitään esimerkiksi aiemmin mainittua suulla maalaavaa taiteilijaa,  osa hänen osakseen saamasta huomiosta johtuu liikuntarajoitteista ja poikkeuksellisesta tavasta tehdä taidetta. Perustelu, liikuntarajoitteisuudesta ammentava lisäarvo eroaa säälistä ja loukkaamisen pelosta ammentavasta perusteettomasta taiteen arvostuksesta silti paljonkin. Ihminen saattaa esimerkiksi antaa suumaalarin tauluille lisäarvoa ymmärtäessään, miten paljon enemmän fyysisiä ponnistuksia niiden eteen on tehty. Ennakkoluulon kantaja saattaa ajatella, että tällainen lisäarvostus on usein teennäistä, vaikka todellisuudessa taide- ja etenkin viihdemaailmassa arvostus ja ihailu synnytetään nykyään pitkälti varsinaisten teosten ulkopuolisista seikoista. Ihminen kokee taiteen ja viihteen aina enemmän tai vähemmän kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi moni naisihminen ostaa leffalipun katsoakseen Brad Pittin elokuvan siitä huolimatta, ettei juoni kiinnosta pätkääkään.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti