keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

YLPEÄT ENNAKKOLUULOT osa 15: Liikuntarajoitteisten vaatima esteettömyys on rumaa, hankalaa ja tarpeetonta

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja möyhentävä postaussarja jatkaa selkeästi ja linjakkaasti viidenteentoista osaansa. Jälleen osutaan puskutraktorimaisesti joitakuita kukaties järkyttävään havaintoon, kun purkutuomio julistetaan ennakkoluulolle

Liikuntarajoitteisten vaatima esteettömyys on rumaa, hankalaa ja tarpeetonta

Esteettömyydellä tarkoitetaan mahdollisuutta liikkua ja toimia  ilman kohtuuttomia hankaluuksia. Monesti esteettömyyden mielletään kiteytyvän kysymykseen, onko jossakin tilassa portaita vai ei, mutta tosiasiassa siihen sisältyy paljon muutakin.   Erilaisille ihmisille esteettömyys tarkoittaa eri asioita. Näkövammaiselle paikka on esteetön silloin, mikäli siellä on huomioitu esimerkiksi opaskoiran käyttö tai tarjolla on myös kohokuvioilla toteutettuja opasteita. Esteettömyyden tavoite ja tarkoitus on, että kaikki ihmiset ovat toiminta- ja liikuntakykynsä puolesta tasa-arvoisesti samalla viivalla. Asioita on parannettu viime vuosina hyvin esimerkiksi lainsäännöllä, mutta tehtävää löytyy vielä.

Liikuntarajoitteisten kohdalla esteettömyys rakentuu muun muassa seuraavista, osin toisiinsa yhteen nivoutuvista seikoista:

Selvä reitti
Jotta esimerkiksi pyörätuolilla kykenee liikkumaan reitin pitää olla estevapaa niin pysty-kuin leveyssuunnassakin. Ei yksin riitä, että baanalta on pois lojuskelemasta kaikki, mihin tuoli voisi ikävästi töksähtää, kuten esimerkiksi korkeat kynnykset, porrasaskelmat tai vaikkapa nupukivet. Lisäksi tuolin pitää myös mahtua kulkemaan sieltä, mistä mennään. Ei hissistäkään  ole rahtuakaan iloa, mikäli sen koko vastaa minkkihäkkiä.    Kapeasta oviaukosta ei mennä pyörätuolilla sisälle, eikä liian kapealla käytävällä pysty liikkumaan senttiäkään. Usein tuolin suuntaa tarvitsee myös kääntää, varsinkin mutkakohdissa, jolloin käännökseen pitää olla tarpeeksi tilaa.

Oikea ulottuvuus
Pyörätuolissa istuva tarkastelee maailmaa matalammalta kuin omilla jaloillaan seisova kanssaihmisensä. Tämän vuoksi toimiva esteettömyys vaatii myös esineiden ja huonekalujen sijoittelua korkeuksille, josta istualtaakin niille ulottuu ja pystyy niitä tarkoituksenmukaisesti käyttämään. Yksi hyvin yleinen esteettömyysongelma piilee pöydissä, joissa tunnutaan suosivan trendikkäitä ja kekseliäitä malleja. Matalalta sohvapöydältä ruokailu sujuu ongelmitta, mikäli kykenee käyttämään pöydän ympärille aseteltua, samalla tasolla olevaa divaania, mutta pyörätuoleissa on tuskin koskaan istuinkorkeuden säätömahdollisuutta. Tuolin pyörät ja muu pakollinen varustelu vaativat oman tilansa paikkansa. Voi myös olla, että tuoli ei yksinkertaisesti mahdu pöydän jalkojen väliin, tai tuoli töksähtää esimerkiksi pöydän keskiosaan sijoitettuun yksittäiseen pöydänjalkaan niin, ettei pöydän ääreen pääse kunnolla. Aterointi pöydästä joka on liian korkea, liian matala tai liian etäällä on vaivalloista ja epäergonomista. Syötävä ruokakin lentelee siinä lähes poikkeuksetta myös suun ulkopuolisille alueille.


Toiminta
Esteettömyyttä voidaan rakentaa ja edistää monin apuvälinein ja suunnitteluratkaisuin. Tämä edellyttää luonnollisesti sitä, että apuvälineet ja muut ratkaisut täyttävät sen tehtävän, joka niillä on. Liian usein näkee esimerkiksi portaita, joille on asetettu liuska pyörätuolilla kulkemista varten, mutta joissa liuskat ovat joko niin kapeat, ettei tuolin pyörä mahdu kulkemaan niitä pitkin, tai niin jyrkät, että niitä nouseminen tuolilla on vaarallista. Esteettömyydessä ei ole sijaa arkkitehtien maanantaille.


Tarkasteltavan ennakkoluulon kantaja ajattelee yleensä, että esteettömyys on ylitsepääsemättömän hankalaa tai jopa täysin turhaan. Ennakkoluulon kantaja saattaa esimerkiksi pyörittää omaa liikepaikkaa hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja ihmetellä, miksi liikuntarajoitteisten tarvitsemaa esteettömyyttä pitäisi muka huomioida, kun liikkeessä ei koskaan edes käy liikuntarajoitteisia asiakkaita. Toisinaan ennakkoluulon kantaja voi myös olla painokkaasti sitä mieltä, että esteettömyys on puhtaasti rumaa. Kyseistä ennakkoluuloa tavataan useimmiten silloin, kun keskustellaan vanhojen rakennusten muokkaamisesta kaikille saatavaksi. Parin vuosisadan takainen puutaloidylli kieltämättä hieman vesittyy, jos ajan patinaa nariseville ulkoportaille isketään nykyaikaiset metallirampit.

Joissain tapauksissa ennakkoluulon kantaja ajattelee mahdollisesti myös niin, ettei esteettömyyttä tarvitsisi sotkea liikuntaesteettömien maailmaan, koska liikuntarajoitteisille erikseen tarkoitettujen tilojen, kuten juuri koulujen ja asuntoloiden, idea on, että ne ovat esteettömiä. Usein tällaiseen "liikuntarajoitteiset pysykööt lestissään" - ajattelumalliin liittyy myös ajatus siitä, että liikuntarajoitteisten kokoaminen yhteen johonkin instanssiin on parhaiten näiden oman edun ja toiveiden mukaista. Kyseisiä instanssejahan pyörittävät alan asiantuntijat, ja liikuntarajoitteisille itselleenkin on varmaan mukavampi olla kaltaistensa seurassa, poissa ennakkoluulojen täyttämästä maailmasta.

Erilaisten instanssien rakennuttaminen on poliitikkojen ikiaikaisia kiistakapuloita. Päätettäessä, rakennetaanko tai kunnostetaanko jokin instanssi, päällimmäiseksi kysymykseksi nousevat poikkeuksetta hankkeen hinta ja yleishyödyllisyys. Kysehän on ilman muuta kansalaisten armaista veroeurosista. Jos mietitään vaikkapa liikuntarajoitteisille suunnatun koulun rakennuttamista, hanke ei ole realistinen, koska yhdellä kaupunkialueella harvoin elää niin montaa samanikäistä liikuntarajoitteista, että heistä voisi muodostaa kustannustehokkaita luokkia. Tästä syystä käytännössä onkin hyvin usein päädytty ratkaisuihin, joissa liikuntarajoitteiset on sijoitettu samoihin luokkiin esimerkiksi erilaisista oppimisvaikeuksista ja käytöshäiriöistä kärsivien oppilaiden kanssa. Selvää on, ettei luokan hankalimmin oppivan oppilaan tarpeiden mukaisesti etenevä opetus ole liikuntarajoitteisen edun saatika toiveiden mukaista.

Esteettömyysvaatimukset eivät ole peruste ihmisten lokeroimiselle ja erillisten instanssien rakentamiselle. Henkilö, jolla on pelkästään liikuntarajoite, pystyy toimimaan täysipainoisesti yhteiskunnan jäsenenä muiden kanssaihmisten tavoin. Yhtälailla liikuntarajoitteisissakin on potentiaalista ostovoimaa, minkä vuoksi esteettömän pääsyn takaaminen eri ostospaikoille on liiketuotollisestikin kannattavaa. Siihen, miksi liikuntarajoitteisia ei tapaa hissittömän talon yläkerroksiin sijoitetussa liikkeessä, on syynsä. Pyörätuolin kanniskelu hikipäisesti ei kannata, jos vastaavaa tuotetta tai palvelua on jossakin helpommin saavutettavissa. Pois kääntyvän ostajan euroset menevät aina muualle, ja jos asiakaskokemus siellä muualla on hyvä, sitä saatetaan myös kehaista kaverille, samalla kun huomioidaan kaikkea muuta kuin markkinoivasti, ettei eräässä toisessa vastaavassa liikkeessä oltu edes huomioitu eri tavalla liikkuvia asiakkaita.

Portaita ja kynnyksiä tarvitaan välttämättä esimerkiksi paloturvallisuussyistä, mutta esteettömän vaihtoehdon toteutus ei missään tapauksessa ole ikinä turhaa.Moni unohtaa, että ketä tahansa voi koska tahansa kohdata tilapäinenkin liikuntarajoitteisuus, kun nilkka muljahtaa treeneissä tai lentää takalistolleen liukkaalla talvikeleillä. Hissin puuttumattomuutta varmasti kiroaa, kun köpöttelee kainalosauvoilla seitsemänteen kerrokseen.


Sellaista ratkaisua, joka toimisi ideaalisesti kaikille on käytännössä mahdoton toteuttaa, sillä jokaisella liikuntarajoitteisella on omat yksilölliset tarpeensa ja ominaisuutensa. Tiettyjä järkeilyjä toki voi tehdä. Jos esimerkiksi inva-wc:ssä tuolista nousua helpottava tukitanko on sijoitettu wc-pönttöä vastapäiselle seinälle pöntön lähimaaston sijan, on selvää ettei ratkaisu ole kovin toimiva kenenkään kannalta. Avainasemassa esteettömyydessä eivät niinkään ole sen välineet, vaan näiden välineiden muokattavuus ja yksilöitävyys. Se on hyvin pitkälle sama asia kuin luksus, etenkin liikuntaesteettömälle.

Nykyään mikä tahansa tuote tai palvelu koetaan sitä paremmaksi, mitä paremmin se saadaan muunneltua omiin, yksilöllisiin tarpeisiin sopivaksi.  Moni liikuntaesteetön viehättyy invavessojen tilavuudestakin siinä määrin, että suorittaa tarpeensa (kieltämättä vähän kyseenalaisesti) mieluummin niissä kuin naisten- tai miestenhuoneen ahtaissa kopperoissa. Tästä kaikesta voidaan oikeutetusti tehdä se johtopäätös, että tilan ja säädettävyyksien lisääminen ei ole yksioikoisesti erityistarpeiden huomiointia, liikuntarajoitteisten paapomista tai varsinkaan ympäristön muuttamista sairaala- tai vanhainkotimaiseksi. Se on tarpeiden huomioimista. Se osa kaikkea hyvää suunnittelua. Hyvä suunnittelu huomioi käytettävyyden lisäksi myös esteettiset seikat. Siinä missä mikä tahansa muukin esine tai asia voi näyttää kauniilta, myös esteettömyyden välineistä voi tehdä kauniita. Esteettömyys palvelee jokaikistä meistä. Siten se on myös äärettömän kustannustehokasta.

Mission completed!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti