lauantai 7. huhtikuuta 2012

YLPEÄT ENNAKKOLUULOT osa 14: Liikuntarajoitteista ei voi esitellä lapsille

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttävät ja kummastuttavat pientä ja vähän isompaakin kulkijaa. Niin voi hämmästyttäviä olla myös liikuntarajoitteisiin kohdistuvat ennakkoluulot, ja niiden kanssa kisaillaan jo neljännentoista kerran. Ennakkoluulo, joka joutuu tällä erää hiidenpataan on

Liikuntarajoitteista ei voi esitellä lapsille

Lapset ovat luonnostaan uteliaita. Pienelle ihmiselle jokainen päivä on uusi seikkailu ja ennennäkemätön tutkimusmatka. Lapsille on tärkeää tietää, millainen ympäröivä maailma on, mitä kaikkea siihen kuuluu, ja ennen kaikkea miksi. Omasta elämänpiiristä erottuvat asiat herättävät luonnollisesti uteliaisuutta entistäkin enemmän. Nähdessään liikuntarajoitteisen ensimmäistä kertaa lapsi haluaa nähdä tämän, tietää mikä tämä on, miten tämä liikkuu eri tavalla ja varsinkin miksi.

Ennakkoluulon kantaja on tyypillisimmin lapsen lähipiirissä elävä henkilö, joka yrittää hillitä lapsen liikuntarajoitteisiin kohdistuvaa utelua. Useimmiten tämä hillitseminen tapahtuu hiljentämällä alkuunsa kaikki lapsen "mikä", "miten" ja "miksi" - alkuiset kysymykset,  kun liikuntarajoitteiseen kanssakulkitaan törmätään esimerkiksi samalla markettireissulla. Monesti vaiennus on niin täydellinen, ettei lapsi saa minkäänlaista vastausta ihmettelyynsä, saati siihen miksi asiaa ei saa ihmetellä ääneen. Kiukkuinen sihahdus ja tarmokas hihastanykäisy puhuvat omaa kieltään. Kyse on pelkästään tietynlaisesta tapakasvatuksesta. Toisen ihmisten henkilökohtaisista asioista ei ole soveliasta udella ja huudella, lapset juurikin kun ovat taipuvaisia toimittamaan kaiken sanottavansa takuuvarmasti kuuluvalla äänellä.

Ennakkoluulon kantaja voi myös ajatella, ettei lapsi ymmärrä tai hänen ei tarvitse tietää liikuntarajoitteisuuteen liittyvistä asioista, ja sivuuttaa siksi tyystin lapsen kysymykset. Toinen vaihtoehto on, että ennakkoluulon kantaja ei itse koe tietävänsä aiheesta  pystyäkseen antamaan vastauksia. Joistakuista liikuntarajoitteisuus voi tuntua myös jostain syystä kiusalliselta puheenaiheelta. Joskus ennakkoluulon kantaja saattaa myös esimerkiksi kokonaan kieltää lapselta leikkimisen ja muut sosiaaliset kontaktit liikuntarajoitteisen kanssa.  Äärimmäisissä tapauksissa ennakkoluulon kantaja voi jopa estää lasta konkreettisesti näkemästä vastaantulevia liikuntarajoitteisia.   

Epäilemättä yleisin kysymys, joka liikuntarajoitteiselle esitetään, koskee juuri liikuntarajoitteisuuden syytä ja laatua. Kysymystä esittävät yhtälailla myös aikuiset. He eivät hihku suureen ääneen keskellä kassajonoa kuten lapset, vaan avaavat yleensä jossakin sopivaksi katsomassaan tilanteessa kohteliaan keskustelun, jonne kysymys solutetaan jo aikaisessa vaiheessa. Asiassa on eittämätön ristiriita. Sosiaalisten normiemme mukaan aikuiset voivat kysellä yksityiskohtia tuntemattomien ihmisten sairaskertomuksista, mutta lapsi ei monestikaan saa kysyä ja tutkia sitä, mitä liikuntarajoitteisuus itsessään on.

Tarve ymmärtää ja jäsentää maailmaa ympärillä on läpi elämän kestävä perustarve, joka meidän täytyy tyydyttää pysyäksemme järjissämme. Olisi sietämätöntä leijua  "mikä maa, mikä valuutta"-tyylisessä olotilassa joka päivä.  Ei ole sinänsä väärin tai loukkaavaa kysyä liikuntarajoitteiselta hänen rajoitteidensa syytä tai alkamisaikaa, mutta monesti vastaukset ovat inhimilliseltä kannalta toisarvoisia.  Ero lasten ja aikuisten uteliaisuuden välillä on selkeästi siinä, mikä on riittävä vastaus kysymyksiin. Lapselle riittää liikuntarajoitteisuuden selitykseks hyvin esimerkiksi se, että eri tavoin liikkuvan jalat ovat pipit eikä niitä voi sen takia liikuttaa samalla tavalla, kun  aikuiset taas haluavat kuulla mieluummin diagnooseja ja muita lääketieteellisiä selontekoja. Siltikin vain melko harva ymmärtää saamansa vastauksen. Yleispätevillä lääketieteellisillä syillä ei voi koskaan suoraviivaisesti tai yleismaailmallisesti selittää sitä, mitä näkyy ulospäin. Varsinainen diagnoosi, sairauden /vamman nimi tai alkusyy, on vain pelkkä kehikko, joka täyttyy yksilöllisillä ominaisuuksilla: sairauden/vamman voimakkuusasteella ja levinneisyysalueella, liikuntarajoitteisen henkilökohtaisella kuntoutumiskyvyllä ja persoonan ominaisuuksilla. Vielä tänäkin päivänä on esimerkiksi paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat cp-vamman olevan kehitysvamma, vaikka todellisuudessa se on liikuntavamma, jonka voimakkuusaste voi vaihdella lievästä kömpelyydestä täyteen liikuntakyvyttömyyteen.    Näin "jalat pipi" -ilmauskin osuu monta kertaa yksinkertaisuudessaan lähemmäs totuutta.

Lähes jokainen vanhempi tai lapsen kanssa elävä haluaa, että lapsi oppii kunnioittamaan muita ihmisiä.Lapsille puhutaan päiväkoti-ikäisestä asti erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, mutta valitettavan usein tällainen keskustelu liikkuu tasolla, jossa lapsia ainoastaan kehotetaan olemaan pilkkaamatta, jos jollakulla toisella on esimerkiksi normaalia isompi nenä. Liikuntarajoitteisuus ja vammaisuus ylipäätään jäävät lähes poikkeuksetta puheenaiheiden ulkopuolelle. Taustalla on monesti suojelunhalu ja ajatus siitä, että lasta järkyttää liiaksi tieto tai näköhavainto ihmisestä, jonka vartalo on erilainen ja joka liikkuu eri tavalla kuin valtaväestö. Toisaalta kyse on myös liikuntarajoitteisille yhteiskunnallisestikin rakennetusta keinotekoisesta lokerosta. Eri tavoin liikuntarajoitteiset on pitkään mielletty omaksi, muusta yhteiskunnasta erillään eläväksi ryhmäksi, jolla on erilliset koulunsa, erilliset asuntonsa ja erilliset sosiaaliset piirinsä. Kosketukset valtaväestöön ovat jääneet melko vähäisiksi.

Oivallisen esimerkin todellisesta koulumaailmasta, sen eristyneisyydestä ja asenteista kertoo seuraava 20-vuotiaan liikuntaesteettömän naisen muistelo.

Kävin koulua, jossa oli kaksi rakennusta. Toiseen oli sijoitettu "tavalliset" luokat, ja toiseen liikuntarajoitteiset ja tarkkailuluokkalaiset yhdessä. Välitunnit olivat eri aikaan ja eri pihoilla, kun koulussa oli erikseen ylä- ja alapiha. Joskus liikuntarajoitteiset tulivat käymään meidän koulurakennuksessamme, ja silloin sitä ajatteli ihan paniikissa, että mitä nuo täällä tekevät. Ei meillä ollut asiasta koskaan erityisemmin puhetta. Vasta jälkeenpäin oppi ymmärtämään, että ei ne liikuntarajoitteiset mitään pahiksia olleetkaan.
    

Hämmentävää kertomuksessa on liikuntarajoitteisten täydellinen eristäminen muista koululaisista ja sijoittaminen yhteen käytöshäiriöistä ja oppimisvaikeuksista kärsivien tarkkailuluokkalaisten kanssa, mutta erityisesti myös synnytetyt mielikuvat. Eristäminen ja aiheesta vaikeneminen antoivat koululaisille sen käsityksen, että liikuntarajoitteisuudessa on jotain pahaa. Tällaisissa tapauksissa on teeskentelyä sanoa, että lapsemme on kasvatettu kunnioittamaan ja suvaitsemaan muita ihmisiä.

Lasta pitää suojella pahalta, mutta normaaliin elämään kuuluvien ilmiöiden ja asioiden olemassaoloa ei silti pidä kieltää.  Lasta ei pidä sulkea vaaleanpunaiseen kuplaan, jossa kaikki käy kuin sadussa eikä ikäviä asioita ole ollenkaan. Kupla puhkeaa aikanaan, ja mitä kauemmin sitä ylläpitää, sen karumpi pudotus todellisuuteen yleensä on. Jos lapsi haluaa nähdä ja tietää liikuntarajoitteisuudesta, hänellä on oikeus kuulla vastauksia. Liikuntarajoitteisuus ei ole kamala ja järkyttävä asia, niin kuin esimerkiksi sotien veriset taistelut ja joukkohaudat. Jos liikuntarajoitteisuus tuntuu pelottavan lasta, hänet on hyvä tutustuttaa siihen ja osoittaa, ettei mitään pelättävää oikeasti olekaan. Niin pitäisi myös peloista ja ennakkoluuloista kärsivien aikuisten tehdä.

Nykykouluissamme ei juurikaan puhuta liikuntarajoitteisuudesta tai vammaisuudesta ylipäätään. Suvaitsevaisuuskasvatuksen keskiössä ovat eri uskonnot ja kulttuurit. Tietämys niistä on toki ensiarvoisen tärkeää, mutta kokonaisvaltaisen suvaitsevaisuuskasvatuksen kannalta on todella kummallista, ettei pakolliseen oppimäärään kuulu pienintäkään vammaisuutta koskevaa aihealuetta. Maailmassa on noin miljardi eri tavoin vammaista ihmistä. Se on enemmän kuin esimerkiksi hindulaisia. Jotta voitaisiin totuudenmukaisesti puhua toisten ihmisten suvaitsemisesta ja kunnioittamisesta, suvaitsevaisuuden ja kunnioituksen tulee ulottua kaikkialle.

Mission completed!  

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti