keskiviikko 22. helmikuuta 2012

YLPEÄT ENNAKKOLUULOT osa 6: Liikuntarajoitteisuudesta pitäisi parantua

Liikuntarajoitteisiin kohdistuvia ennakkoluuloja ruotiva postaussarja on edennyt kuudenteen osaansa. Tämän postauksen teema käsittelee tarkemmin muun muassa sitä, miksi kaikki liikuntarajoitteiset eivät suinkaan innostu Jeesuksen mahdollisesta ihmeidentekopotentiaalista. Kyseessä oleva ennakkoluulo on

Liikuntarajoitteisuus on syytä parantaa
Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että se, mitä tapahtumia ihminen elämänsä aikana kokee, millainen hänen geeniperimänsä ja persoonallisuutensa on ja millaisten ihmisten kanssa hän hengailee, vaikuttaa siihen millainen hän kokonaisuudessaan on. Muuttujia tässä vyyhdessä on ääretön määrä. Sen tähden ihmisen käyttäytymistä ja olemusta ei voi selittää millään yleispätevillä matemaattista yhtälöä muistuttavilla lainalaisuuksilla, joissa tiettyjen muuttujien summat tuottavat aina saman lopputuloksen. Psykiatreilla ja psykologeilla on ehkä syystä korkeat liksat. Sekä muilta oppimansa että omien kokemustensa perusteella ihminen rakentaa omaa arvomaailmaansa, joka määrittelee, mitä hän pitää tärkeänä ja mitä vähemmän tärkeänä. Arvot ovat itseis- ja välinearvoja. Itseisarvot ovat niitä asioita, joita ihminen pitää oleellisina sellaisinaan, välinearvot puolestaan asioita, joita arvostetaan toisen, laajemman arvon toteutumisessa.  Samalla ihminen määrittelee myös sitä, kuka hän itse on. Itsekäsityksestä käytetään yleisemmin nimitystä identiteetti. Sen etsiminen ja tutkaileminen on ihmiselle luontaista varsinkin teini-iässä.

Jos ihminen joutuu yllättäen ilman ennakkovaroitusta muuttamaan omia käsityksiään itsestään ja ympäröivästä maailmasta, kyseessä on kriisi. Näin käy esimerkiksi, jos ihminen, joka on aiemmin ollut täysin liikuntarajoitteeton, joutuu liikenneonnettomuuteen ja päätyy pyörätuoliin. Jokainen pienikin arkirutiini on mietittävä uusiksi, opittava toteuttamaan uudella tavalla. Tuttu harrastusporukka saattaa pahimmassa tapauksessa kiittää kauniisti ja toivottaa onnea invalidivesijumppaan. Koko vanhan kaveripiirin suhtautuminen saattaa muuttua täysin, vaikka onnettomuuteen joutunut itsessään ei muuttuisi muutoin kuin liikuntatavaltaan. Oma toimintakyky voi heiketä rajusti. Mahdollisesti täytyy tottua jopa siihen, että toisen ihmisen on hoidettava  pyyhkiminen vessassa käydessä. Se ei ole helppo juttu. Se, miten hyvin onnettomuuden uhri lopulta pääsee sinuiksi oman tilanteensa kanssa, riippuu hänen omista psykofyysissosiaalisista ominaisuuksistaan.

Syntymästä asti liikuntarajoitteisilla rajoitteet ovat yleensä osa tuttua identiteettiä ja ympäröivää maailmaa koskevia käsityksiä. Äkilliset, radikaalit muutokset tässäkin tapauksessa merkitsisivät siten vastaavaa kriisiä kuin onnettomuuteen joutuvallakin. Oma identiteetti joutuisi mankeliin, kun oman toimintakyvyn joutuisi kartoittamaan uudelleen, ja kaveri- ja harrastuspiireissä saattaisi tapahtua uudenlaista vipinää, vaikka ex-liikuntarajoitteinen itse ei olisi muuttunut kuin liikuntatavaltaan. Se ei olisi helppo juttu. Toisekseen ihmisten parantumistoiveissa on myös taustalla visio toisen muuttumisesta joksikin sellaiseksi, mitä hän ei ole. Me kaikki haluamme kelvata sellaisina kuin olemme. Hyvä tahtokin voi näin ollen ahdistaa.              

Tarkastelun alla oleva ennakkoluulo perustuu olettamukseen, että liikunnalliset rajoitukset ja esteet ovat kantajalleen epäinhimillisiä kärsimyksiä. Ennakkoluulon kantaja ajattelee tyypillisesti, että täysipainoiseen elämään kuuluu varsinkin juoksentelu. Erityisen kauhistuttavaa tässä yhteydessä on usein ajatus lapsuudessa menetyistä ketokirmauksista, joskin varhaisaikuisuuden romanttiset käyskentelyt vihreällä nurmella koetaan yleensä myös todella oleellisiksi onnellisuuden kannalta. Ennakkoluulon kantaja tuntee sääliä liikuntarajoitteista kohtaan, ja hakeutuu usein myös juttusille tämän kanssa, valitettavan usein kuitenkin alkoholin vaikutusten rohkaisemana. Keskustelu sisältää tavallisimmin lauseita, jotka alkavat sanoilla "Sinulla on varmasti kauheaa, kun et..." . Esimerkkejä tästä ovat muun muassa "Sinulla on varmasti kauheaa, kun et voi kävellä" tai "Sinulla on varmasti kauheaa, kun et voi hiihdellä näin talvisaikaan".

Edellä esitettyjen huomioiden valossa voidaan havaita, että pohjimmiltaan ennakkoluulon kantaja pitää itse tiettyjä asioita tärkeinä ja kuvittelee liikuntarajoitteisen ajattelevan samoin. Joissain tapauksissa on myös kyse silkasta liikuntarajoitteisia koskevasta tietämättömyydestä. Pahimmillaan tietämättömyys menee vielä tänäkin päivänä niin pitkälle, että  liikuntarajoitteisen kuvitellaan olevan kykenemätön kaikkiin mahdollisiin elämänrutiineihin.  Lause "Sinulla on varmasti kauheaa, kun et voi kävellä" kertoo yleensä lausujansa itseisarvostuksesta kävelykykyä kohtaan. Laajempia itseisarvoja kunnioittava liikuntarajoitteiselta hän voi saada vastauksen: "En voikaan, mutta pääsen silti paikasta toiseen tällä tuolilla". Tietämätön puolestaan kommentoi asiaa: "Onko semmoinen todella mahdollista?".

Ei ole mitenkään väärää toivoa lähimmäiselleen onnea, iloa, terveyttä ja pitkää ikää. Parantumisia liikuntarajoitteisuudesta kannattaa kuitenkin toivoa  vain siinä tapauksessa, että toive on yhteneväinen liikuntarajoitteisen omien toiveiden kanssa. Tietämättömien on hyvä tutustua tähän postaussarjaan ja koko blogiin.

Mission completed!   

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti