perjantai 30. kesäkuuta 2017

13+1 syytä

Muutama päivä ennen juhannusta pääsin viimein aloittamaan 13 syytä -maratonin Netflixistä. Sanon vihdoin, sillä katselun viivästyminen on lykännyt osaltani runsaasti mielenkiintoista mediakeskustelua. Sarjassa seurataan itsemurhan tehneen Hannah Bakerin läheisiä. Ennen kuolemaansa Hannah on äänittänyt  C-kasetteja, joissa avaa tekonsa motiivit. Yksi nauhapuoli keskittyy aina yhteen henkilöön ja siihen, miten tämä on omalta osaltaan vaikuttanut itsemurhapäätökseen.

Saatuani maratonini päätökseen totesin 13 syytä ajoittain hidastempoiseksi ja sekavaksi kokonaisuudeksi. Se teki kuitenkin juuri sen, miksi siitä on puhuttukin. Laittaa ajattelemaan. Se nostaa lupia kyselemättä pintaan katsojien omat koulumuistot ja tarttuu siihen, minkä olemassaolo opettajainhuoneissa tahdotaan liian usein kieltää. Kaikki, mikä tapahtuu koulurakennuksen seinien sisäpuolella, ei todellakaan jää koulurakennuksen seinien sisäpuolelle. Mikä tuntuu toiselle vähäpätöiseltä jutulta, on toiselle ylitsepääsemättömän suurta. "Pojat on poikia" - asenne voi pahimmillaan tuhota elämiä.

Tämä jos mikä on ohjelmasarjalle saavutus, jonka ansiosta päähenkilöiden todellisuuden ja kuvitelmien toistuvan sekoittelun tehokeinona antaa anteeksi.

Sarjan synnyttämässä keskustelussa on tietenkin tullut esiin näkökulmia siitä, että kouluaika on kaikille julmaa ja Hannah uhriutui pikkuasioista. Ikäänkuin jollakulla ulkopuolisella olisi valta määritellä, mihin asioihin kelläkin on syytä reagoida ja miten voimakkaasti.  Lienee selvää, ettei ole. Me emme koskaan täysin tiedä, mitä toistemme elämässä tapahtuu.

Mennään yhteen pinnalle pulpahtaneeseen koulumuistooni. (Huom, sisältää pienen juonipaljastuksen sarjasta!) Kuten sarjassakin, myös meillä luokan pojat kirjoittivat ala-asteen viimeisellä luokalla listan, joissa tytöille oli jaettu eri titteleitä ruumiinosiensa perusteella. Mukana olivat mm. paras takapuoli ja parhaat huulet. Ennen kuin lista kiinnitettiin luokassa olevan kirjahyllyn seinämään yksi pojista ilmoitti luokalle, että "tässä ei sitten ole kaikkia, joten turha unelmoida!". Lista sai olla paikoillaan ilman keskustelua, miksi sellaisen tekeminen olisi mahdollisesti väärin. Kukaties silloisella opettajallamme oli liian kiire vahtia muita laatimiaan käyttäytymissääntöjä, joihin lukeutui muunmuassa 15 minuutin jälki-istunto jokaista lausuttua kirosanaa kohden ("vitusta" joutui siis istumaan 15 min, mutta "vittusaatanaperkele" langetti jo 45 minuuttia. Myös muutama tyttö laati pojista oman vastaavan listansa koulun kirjahyllyyn, joskin mukana oli myös parhaan luonteen titteli. Sekin säilyi vailla huomiota.

Poikien lista revittiin lopulta riekaleiksi roskiin. En ollut tapahtumaketjussa täysin osaton. Olin luokalta se ainut tyttö, joka puuttui listalta. Kun kerroin koulun tapahtumista kotona, niitä kommentoitiin ainoastaan selittämällä, etteivät luokkatoverit luokitelleet vammaista tyttöä sukupuolelliseksi tai edes oikein ihmiseksi. Tämä vaikuttaa minuun vielä tänäkin päivänä. Listan kirjoittamisella oli siis ennalta-arvaamattomia, omanarvontuntooni vaikuttavia seurauksia minunkin kohdallani, aivan kuten muillakin tytöillä varmasti oli.

 Toivottavasti niihin aiheisiin, joita 13 syytä käsittelee, pureudutaan nykyisin koulussa jo varhaisessa vaiheessa. Jos ette ole vielä katsoneet sarjaa, tehkää se.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti