perjantai 13. tammikuuta 2017

Vaihda peruukki, mutta älä kroppaa!

Brittiläinen Sky Arts-televisiokanava on aloittamassa Urban Myths-sarjaa, jossa esitetään Hollywoodin tunnetuimpia urbaanitarinoita. Yksi tarinoista on Elisabeth Taylorin, Marlon Brandon ja Michael Jacksonin väitetty yhteinen automatka New Yorkista Amerikan halki 9/11-terrori-iskujen jälkeen. Jakso on aiheuttanut jo etukäteen kovaa polemiikkia. Jacksonia nimittäin esittää Joseph Fiennes, valkoihoinen brittinäyttelijä.

No mutku Michael Jackson oli silloin ihan valkoihoisen näköinen, niin mikä on tässä on muka ongelma?

Etenkin afroamerikkalaiset kokevat roolituksen loukkaavana, koska Jackson on yksi historian merkittävimmistä afroamerikkalaisista henkilöistä. Laulajalla oli todennettavasti ihon väriin vaikuttavat valkopälvi-ja punahukkasairaudet, sekä niihin kytköksissä oleva dysmorfinen ruumiinkuvahäiriö. Monelle saattaa tulla shokkina, että Jackson puhui elämänsä loppuun asti "mustana miehenä" mustien ongelmista ja oikeuksista.  Ei siis liene kovin suuri ihme, että ihomaalein ja nenäproteesein ehostettu Fiennes on saanut muun muassa Michaelin Paris-tyttären twiittaamaan tuntemastaan kuvotuksesta.



Jos viihdeteollisuus päästää lävitseen kaiken, mikä on vain näyttää oikealta, se tosiaankin on ongelma. Esimerkiksi kelpaavat vaikka vammaiset.

Vammaisia henkilöitä esittävät valkokankaalla ja televisioruudussa lähes poikkeuksetta vammattomat näyttelijät. Tällöin kyse on useimmiten jostakin vielä rankemmasta kuin kulttuurihistoriallisesta ylpeydestä. Vammaisille ei ole perinteisesti ole ollut paikkaa parrasvaloissa, eikä selkeää vammaiskulttuuria ole, koska viihdeteollisuudessa ei uskota vammaisten kykyihin tai markkina-arvoon.

Ihmisiä ärsyttää, kun Jackson "vaihtoi rotuaan" ja leikki jotakin, mitä ei ollut. Paljon hyväksyttävämpää on muuttaa hiusväriä, kansalaisuutta, kulttuurisidonnaisia tapoja tai vaikka silmien perinnöllistä väriä. Ainoastaan sukupuolenkorjaus saattaa aiheuttaa joissakuissa yhtä voimakkaita reaktioita kuin rodullisiin piirteisiin kajoaminen. Ihmiskehossa ja siihen kajoamisessa näyttäisi siis olevan jotain pyhää. Herää vain kysymys, osaako kukaan perustellusti selittää, missä luikertelee raja ja miksi.

Niinikään ihmisiä ärsyttää, jos vammainen esittää vammatonta. Sellaista ei kylläkään ole tapahtunut juuri ollenkaan. Tämän takia on varsin aiheellista keskustella siitä, miksi vammaisia ei castata vammattomien rooliin. Syy ei ole se, että esimerkiksi pyörätuoli näkyy ulospäin. Laskekaapa vaikka, kuinka moni kuva lempielokuvassanne ei ole lähikuva ja lukaiskaa lopputekstien stunttiluettelo.

Roolittajan on helppoa vedota siihen, ettei vammaisia näyttelijöitä tai edes näyttelemisestä kiinnostuneita vammaisia ole paljon. Mitä pienempi maa, sitä pienempi on myös vähemmistö. Vähemmistöllä selittyy kätevästi myös se, ettei vammaisia roolihahmoja, joita voisi eettisesti ja autenttisesti esittää oikeasti vammainen henkilö, ole kovin paljon. Perusteita sille, miksi tämä kaikki on teennäistä kukkupuhetta, on luettavissa yhä edeltä. Syy, miksi tässä blogipostauksessa Fiennes-fiaskoa on käytetty aasinsiltana, on hahmottaa eläneiden, ei-fiktiivisten ja fiktiivisten hahmojen välinen ero. Ja kysyä vielä kerran, mihin asti keho on koskematon.

Sky arts -kanava hyllytti Jackson-jakson perikunnan vaatimuksesta.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti