lauantai 13. elokuuta 2016

Epäreilut apuvälineet

Sain ensimmäisen, apuvälinekäyttöön tarkoitetun läppärini ala-asteen viimeisenä vuonna. Myönteinen päätös apuvälineen hankinnalle oli helpotus, sillä tuohon aikaan kaikki kirjoittaminen tehtiin kouluissa käsin, ja yläastetta kohti mentäessä lisääntyvä kirjoitusmäärä tuntui jo sormissani rasituksena ja kipuina. Kaikkia uusi tietokone ei silti miellyttänyt. Asiasta käytiin luokassa keskustelu ennen koneen saapumista, ja dialogi opettajan ja luokkatovereiden välillä eteni kutakuinkin tähän tapaan:

Muut: EPÄREILUA!! Siis onhan se ennenkin käsin kirjoittanut, miksei se muka nyt voi enää kirjoittaa?
Opettaja: Yläasteella kirjoitusmäärät kasvavat ja tietokone auttaa häntä selviämään siitä. Ja hän tykkää muutenkin kirjoitella pitkiä tekstejä vielä siihen päällekin, tuleva kirjailija.
Muut: Kyllä mekin tykättäisiin kirjoitella pitkästi, jos olisi tietokone! Siis maksaako koulu sen?
Opettaja: Ei. On olemassa vammaisille tarkoitettuja rahastoja, joiden avulla voidaan hankkia vammaisille ihmisille erilaisia apuvälineitä.

Sen jälkeen minulla ei ollut luokassani enää ainuttakaan ystävää.

Tänä päivänä jo ekaluokkalaisille lahjoitetaan tabletteja aivan samoin kuin entisaikoihin kyniä ja kumeja. Se ei kuitenkaan ole tässä hämmentävin puoli, vaan se, että samanlainen nillitys apuvälineiden käytön reiluudesta jatkuu edelleen, ja sitä tekevät aikuiset ihmiset. Taannoin eräs mies esimerkiksi ihmetteli Hesarin mielipidepalstalla, miksi sähköpyörätuolia ei voi noutaa Kelan korvaamalla matkalla huoltoon silloin kuin se hajoaa, vaan tuolin käyttäjän on itse matkustettava mukana ja istuttava useita tunteja kestävän huollon ajan tavallisella irtotuolilla huoltopaikan eteisessä. Kommenttiosiossa ihmeteltiin, vaatisiko mies Kelaa korvaamaan myös oman astianpesukoneensa, jos se sattuisi menemään rikki.

Voin kuvitella.

Kyllähän astianpesukonekin on apuväline.
Astianpesukone tekee arjesta selviytymisen helpommaksi minullekin.
Eivät muutkaan saa kaikkea ilmaiseksi yhteiskunnalta.
Minunkin käteni kipeytyvät, kun joudun tiskaamaan paljon! Pesuaineesta saa rakkuloita!

Minun kohdallani tietokoneen saamisesta seuranneeseen syrjintään ei ikinä puututtu. Asia painettiin kotona kuutosluokkalaisten tyhmyydeksi, joka hälvenisi vasta aikuistuttua. Kateus esitettiin minulle normaalina reaktiona.  Ehkä asian nostaminen olisi tuntunut minusta myös kiusalliselta.  Taatusti puhumattomuuteen vaikutti se, että kysyessäni kerran ottaisinko tietokoneen mukaani seuraavana päivänä, opettajani tokaisi itse että Olet pärjännyt ihan hyvin ilman konetta tähänkin asti ja laittoi "ex tempore" meidät  kirjoittamaan vähintään kymmenen sivun aineen seuraavana päivänä. Hän oli arvonsa tunteva rouvashenkilö,  jonka luokassa muun muassa jokaisesta kirosanasta lankesi viisitoista minuuttia jälki-istuntoa. Perinteinen vittusaatanaperkele olisi siis tuottanut oppitunnin mittaisen istunnon. Minä inhosin häntä.

Vammaisten ihmisten apuvälineet eivät hauskuuta ja helpota asioita, vaan mahdollistavat niitä. Kokopäiväiselle pyörätuolin käyttäjälle vessaankin pääseminen ilman tuolia on mahdottomuus - mikä erottaa pyörätuolit astianpesukoneista varsin kirkkaasti, ellei sitten vuoteessa makaaminen kroonikkovaipoissa ole jonkun mielestä ole käsin tiskaamiseen verrattava vaihtoehto. Minä en olisi selvinnyt peruskoulusta saati sen jälkeisistä koulutusvaiheistani ilman tietokonetta kirjoitusapunani. Kyse ei ollut siitä, että pärjäsin ihan hyvin kirjoitustehtävissä koulupäivän aikana, vaan minun piti pusertaa myös läksyt siihen päälle, ja toipua särkevistä sormista yön aikana. Kirjailijaharjoitukseni tein perheen kotitietokoneella, jos tuon rupeaman jälkeen jaksoin. Rasituskipujen yhteyden liikuntarajoitteeseeni totesi lääkäri. Tämäkin on selkeästi eri asia kuin tiskata fyysisesti terveet kätensä piippuun tai olla älyämättä ottaa kumihanskoja käyttöön.

Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko virhe keskustella tietokoneestani etukäteen ja antaa luokkatovereilleni tilaisuus kommentoida asiaa. Mielipiteillä epäreiluista apuvälineistä ei saisi tuntea olevan painoarvoa. Kokemani yksinäisyyden minä muistan elävästi vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

2 kommenttia :

  1. Vaikka kuudesluokkalaisilta ei voi odottaakaan täyttä kypsyyttä yhtään minkään asian kohtaamisen suhteen, niin kyllä nuo asenteet lähtevät jo kotoa. Valitettavan harvalla vanhemmallakaan on ymmärrystä siitä että liikunta- tai mikä tahansa muukin rajoitteisuus oikeasti hankaloittaa käytännön asioita ja elämää, eikä se ole oma valinta. Kuka tahansa saatta vammautua koska vain. On ihmeellistä miten monet ovat suorastaan kateellisia erilaisten rajoitteiden tuomista "eduista", vaikka heillä olisi oikeasti nämä edut jo valmiina pelkästään kroppansa toimivuuden puolesta. Erilaisuuden kohtaamiseen ja ymmärtämiseen pitäisi opettaa jo pienestä pitäen ja siinä vastuu on vanhemmilla ja varhaiskasvattajilla.
    Todellisuudessa juuri kukaan "normaali" ei kapeakatseisista kommenteistaan huolimatta haluaisi ottaa vammaisuutta tai rajoitteita kontolleen. Nuo kommentit jostain astianpesukoneista ovat typeryydessään jo huvittavia - pitäähän fysiikaltaan rajoittuneenkin ihmisen hankkia kodinkoneensa itse, kuten liki kaikkien muidenkin.
    On kerta toisensa jälkeen yhtä hämmästyttävää mistä kaikesta ihmiset voivat tuntea kateutta.

    VastaaPoista
  2. Yläasteella ollessani luokkakavereissani kateutta aiheutti "pitkiksi" venyneet vessakäynnit välitunneilla. 15 minuuttia on liian lyhyt aika toimimiseen, kun apuvälineenä vessareissulla on mm. henkilönostin ja sähköpyörätuoli. Onneksi opettajat olivat ymmärtäväisiä, ainakin osa...

    VastaaPoista