tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kevät toi

Asunnossani on ikkuna, josta avautuu suora näkymä metsäiselle kalliolle. Puiden katveessa viihtyy lintuja, oravia ja rusakoita - sekä yksi koditon alkoholisti. Mies on puhumaton, epäsiisti, kävelee katkokävelyä eikä juurikaan ota kontaktia ympäristöönsä. Hänellä on kalliolla oma mänty, jonka juurelle hän könyää tyhjentämään lähimarketin muovikassissa kilisevät olutpullonsa.

Miestä ei tee mieli lähestyä. Puuhaillessani kotosalla en silti voi välttyä näkemästä häntä. Kerran eräs avustajani kysyi, eikö tuollaisia voida hakea jonnekin. Mietin, onko mies mahtanut hiertää samalla tavoin myös muun naapuruston mieliä, onko myös muissa ikkunoissa huudettu hyi ja valitettu, että tämä tulee ja turmelee oman etupihan kauniit maisemat. Avustajani värisi inhosta. 

Mies on palannut maisemiin jo useampana vuonna. Se tarkoittaa, että hänellä on jossakin jonkinlainen tukipiste, josta hän saa elämiseen tarvittavan ravinnon ja lämpimän suojan talveksi. Häntä on yritetty auttaa, mutta apua pystytään antamaan tasan niin paljon, kuin autettava on sitä valmis vastaanottamaan. Miehen kohdalla se ei varmasti ole paljon.

Yhtä surullista kuin alkoholille menetetty elämä on ihmisten kyvyttömyys hyväksyä vastenmielisten asioiden olemassaolo. Maailmassa on paljon sellaista rumaa ja inhottavaa, jolle ei itse voi mitään eikä sen kohtaamista voi aina välttää. Niin kauan, kuin kalliomies ei ole häiriöksi, hänellä on oikeus istua männyn juurella samaan aikaan, kun minä syön vastapäisessä talossa lounassalaattiani. Olen päättänyt hyväksyä sen. 


 Mies könyää kalliolle aina ilmojen lämmetessä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna hän saapui eilen. Nyt ainakin tiedän, että kevät on tullut.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti