keskiviikko 6. tammikuuta 2016

The real thing

Alkuvuosi on mennyt tiukasti romaanikäsikirjoituksen parissa. Jossain siinä välissä hujahti joulu ja uusivuosi. Olen autuaasti sivuuttanut kaikki uudenvuodenlupaukset, blogistiset vuosikatsaukset ja "Tätä toivon herkeämättä uudelta vuodelta" - listaukset. Toisaalta tulen todennäköisesti elämään alkaneen vuoden aivan yhtä omalla kujallani kuin edellisenkin.

Yhdellekään blogin lukijoista ei varmasti ole jäänyt pimentoon, että käyn rokkikeikoilla, ja kallistelen anteliaasti myös popituksen suuntaan. Se rock'n roll on sitä kujaa. Tunnen usein erilaisuutta, kun surautan kimallepöksyissäni kokomustiin pukeutuneiden, niiteillä somistettujen kanssaihmisteni joukkoon.  Osa heistä varmaan katsookin, kuka hittondeerus minä olen.

Ihan vähän aikaa sitten kiersi somessa valokuva, jossa tummaihoiset miehet tuulettivat Suomelle leijonapaita päällä. Siinä oli jotkut ihan että what's wrong with this picture. Eihän ne, jotka on tulleet jostain Afrikasta, pesiytyneet Suomeen ja alkaneet vasta sitten kannustaa Suomea jääkiekossa, voi kannustaa Suomea jääkiekossa sillai oikeesti. Paitsi jos niiden äiti on täysin suomalainen ja rakastunut johonkin kenialaiseen lomareissulla, niin asia on vähän eri. Se on vaan hankala, kun tuollaista ei voi nähdä siitä väristä täysin luotettavasti.

Aikalailla samantyyppinen juttu on myös se, että onko ihminen käyttänyt pyörätuolia syntymästään asti vai onko sattunut jokin tragedia myöhemmin. Ne myöhäistragedialliset käyvät jotenkin paljon enemmän järkeen. Niillä on joku haju elämästä, siis siitä, että ihminen köpöttelee eteenpäin kahdella jalalla ja kokee kaikkia juttuja, mitä tuoliinsa sidottu ihmistaimi ei koe. Siten voi paljon helpommin keskustella vaikka siitä urheilusta.

Ai niin, ja sitten on vielä ne, jotka väittää olevansa oikeasti vammaisia ihmisiä, mutta ainoastaan vain nilkuttavat! 

Viimeiseksi täytyy puhua vielä murteista. Piirretyissä kaikki hömelöt puhuu aina länsimurteita. Ihmistä pitää voida naljailla aina tilanteen mukaan kotipaikkakunnasta, hekotella ja taputtaa olkapäälle, että hehheh, huumoriahan tämä. Niin ei pidä tehdä, jos ihminen on Keniasta ja puhuu jotain swahilin alamurretta. Tai mitä ikinä nyt puhutaankaan jossain Suomen ulkopuolella. Ehkä vielä Uppsalasta voi murjaista vitsin.

Ihmissieluissa pelataan totuutta ja teeskentelyä. Ne, jotka osoittautuvat teeskentelijöiksi putoavat pelistä. Säännöt ovat kaikille epäselvät. Siksi se onkin yksi maailman typerimmistä peleistä.

Aitous on ennen kaikkea sitä, että on täydellä tunteella mukana jossakin. Siihen ei vaadita Jack Daniels - toppeja, fanipinssikokoelmaa, alkuperäispigmenttiä tai tyylipuhdasta syntymätodistusta. Turku rimmaa esimerkiksi sanojen urku, surku ja purku kanssa, mutta siinä on yhtä paljon hyviä puolia kuin Tampereessa, joka ei rimmaa yhtään minkään kanssa. En viitsi edes erikseen mainita, minkä kanssa Mikkeli rimmaa. Jos naljailuntarve on krooninen, on todennäköisesti lakannut olemasta hauska.

 Aidosti oma itsensä voi olla vain tekemällä niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Minä aion myös ihan tarkoituksella viettää taas yhden vuoden omalla kujallani.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti