sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Kurkistin Tavastian takahuoneeseen!

Olen tavannut idolini muutamia kertoja. Suurinpiirtein joka kerta on päättynyt hänen osaltaan Kiva kun pääsit tulemaan -tyyppisiin lausahduksiin,  ja joka kerta olen vastannut tuohon lausahdukseen Eihän tämä nyt mitään, tottakai, kyllä sitä tullaan vaikka rajallinen fysiikka onkin - tyyppisellä keveän naurahtelevaisella vähättelyllä. Toisinaan joudun kyllä miettimään, että ehkä sittenkin jotain. Keikkamatkoista selvitäkseen on pakko olla hiukan amatsooni.

Eräänä päivänä tapahtuu ajatus,  jospa en odottaisikaan idolini saapumista kotikylään, vaan lähtisin häntä oikein Tavastialle katsomaan. En ole Tavastialla koskaan ollutkaan, aavistelen vain, miksi siitä paljon puhutaan; häpeäpilkku sille, joka rokkia ja himmeitä valoja rakastaa. Siispä hankin juna- ja keikkaliput.

Keikkapäivän aamuna herään, kiskon rokkikuteet niskaani, viimeistelen meikkini ja vedän tupeerausta tukkaani. Aikaa tässä toimenpiteessä vierähtää sen verran, että katson parhaaksi jättää aamukahvit keittämättä. En ole lainkaan huolestunut,  sillä junassahan on myyntikärry, kotisumppeihin nähden ylihintainen mutta tällaisessa kiiretapauksessa varsin näppärä vaihtoehto. Jahka olemme avustajan kanssa asettautuneet mukavasti omaan junavaunuumme, voisin nauttia päivän käynnistävän kupposeni matkan aikana.

Melko pian junavaunuun saapumisemme jälkeen havaitsemme, että samoille paikoille pyrkii toinenkin pyörätuolimatkustaja avustajineen. Lippujen tarkistus osoittaa VR:n tehneen tuplabuukkauksen. Me pysymme alkuperäisillä paikoillamme ja he asettuvat vastapäiseen inva-/lastenvaunutilaan. Ehdin juuri päästää suustani, että Eihän tässä nyt mitään ongelmaa ole, kun toisella puolella on hyvin tilaa, kun paikalle saapuu kahdet lastenvaunut.

Kuulutus ilmoittaa iloisesti myyntikärryn kiertävän jokaisessa vaunussa. Lastenvaunujen ja pyörätuolien kanssa pelataan tetristä. Minä odotan myyntikärryä ja avaan kotoa mukaan nappaamani ruissipsipussin. Seuraavalta asemalta kyytiin nousee kolmannet lastenvaunut. Neljänkymmenenviiden minuutin jälkeen luomeni lupsuvat, koska en vieläkään ole saanut kahviani. Matkustamme kilometri toisensa jälkeen. Olemme puolen tunnin matkan päässä Helsingistä, kun on selvä, että myyntikärry ei tule. Minun päätäni vihmoo.

Tavastialle on pakko suunnata. Pitää mennä ajoissa, jotta ehtii saada hyvät paikat, sillä pyörätuolista ei näe keikkaa ihmisten selkien läpi. Tavastialla ei myydä kahvia. Me menemme jalkaisin. Tuuli on niin kova, että se repii hupun päästä ja heittää rokkitukan silmille. Sade lentää suoraan kasvoille. Vaan mitäpä on matka, ellei siinä tapahdu edes yksi  Bridget Jones - momentti. Suojatiellä valojen vaihtumista odotellessa kaasuttaa ohiajava henkilöautokuski suoraan vesilammikkoon ja kastelee minut läpimäräksi. Se niistä meikeistä ja kampauksesta.

Tavastian ovella on jo pienoinen jono, kun lopulta ehdimme perille. Odotusaikaa on vivelä viisi minuuttia. Kun ovi avautuu, avautuu musta käytävä. Odotan, että nyt tulee se semmoinen ollaan legendaarisuuksien äärellä - tunne.  Hyvin pääsen kulkemaan, vaikka ovensuussa on pieni kivinen nousu. Legendaarisuustunne ei tule. Ehkä se johtuu siitä, etten oikeastaan näe mitään. Mustasta käytävästä pääsee aulaan, jossa on hyvin pimeää ja jono. Sangen kuluneelta näyttää se, mikä näkyy. Rupista ja räkäistä voi olla rock'n roll. En tiedä minne jonotetaan. Edessäni on oheistuotemyyntipiste. Joku nainen kauppaa oheistuotteita joko minulle tai jollekulle muulle, mutta vastaan hänen kysymyksiinsä joka tapauksessa. Ehkä jono on oheistuotemyyntipisteelle tai jonnekin muualle, mutta jonotan silti.

Kuluu hetki, ja jono lähtee liikkeelle.Tajuan, ettei salin ovea ole ulko-oven kanssa samaan aikaan avattukaan, vaan sinnehän tämä kansanpaljous on jonotellut. Salissa on pimeää ja punaista. Lavan edessä seisoo jo musta, ääriviivaton ihmismassa. Kismittää. Alan etsiä massasta aukkoja, joiden läpi voisi vielä puskeutua eturiviin. Massa on harvempi toisessa reunassa. Kysyn edessäni seisovalta goottipeikolta, voisinko hän tiivistää, jotta näkisin jotakin. Goottipeikko ei kuule tai ei halua kuulla. Hänen pohkeensa hinkkaa vasten jalkalautani reunaa.

Kun idolini laulaa, unohdan kofeiinipuutosväsymykseni, päänsärkyni ja nälkäni. Toisessa rivissäkään se ei ole samanlaista kuin levyillä. Se on paljon parempaa, ja tuntuu paremmalta. Se tuntuu myös siitä syystä, että olen unohtanut korvatulpat. Ainoastaan levyn voi aloittaa heti alusta, keikkaa ei. Keikka loppuu taas aivan liian pian.

Takaisin aulassa on taas pimeää ja jono. Törmään jakkaraan, jota en yksinkertaisesti näe. Joku mies nostaa sen tieltäni. Puen lapaset ja takin, ja mietin mitä ihmettä tässä nyt mahdetaan jonotella. Lapaset ovat vieläkin märät. Miehellä edessäni on kädessään vinyylilevy ja musta tussi. Ymmärrän niiden merkityksen aika äkkiä. Ovi, joka on kohtisuoraan edessäni on legendaarisen takahuoneen ovi, ja minun idoliani odotellaan tulevaksi siitä ulos. Olin sopinut ravintolatreffit ystäväni kanssa, mutta tokihan sellaiset saavat odottaa potentiaalisen fanitapaamisen rinnalla. Takahuoneeseen kärrätään tavaraa. Sitten ovi aukeaa ja näen idolini seisomassa oviaukossa. Hän ei luultavasti näe minua. Hän kutsuu jotakuta miestä nimeltä ja kiskaisee oven takaisin kiinni. Järjestysmies tulee sanomaan, että paikka on siivottava eikä siivousta voi tehdä, jos porukka hengailee täällä. Hän kuulostaa vähän kiukkuiselta kun sanoo sen. Vinyylimies näyttää pettyneeltä. Bäkkäribileitä ei tule, mutta kukaan ei ainakaan pääse sanomaan, ettenkö olisi päässyt kurkistamaan Tavastian takahuoneeseen.      

Menemme ystäväni kanssa syömään sieniä. Me olemme rakastuneet niihin sieniin siinä helsinkiläisravintolassa ja olemme himoinneet niitä kuukausia. Varsinkin minä himoan nyt mitä hyvänsä ruokaa ja kofeiinipitoista juomaa.  Joka askeleella päätäni jomottaa kuin siellä olisi kokonainen kivityömaa. Coca-Cola maistuu taivaalliselle. Ystäväni jutustelee jotain, mutta oma aivotoimintani on vähäistä. Kerron pari turkulaisjuorua ja arvostelen nykyistä lastenkasvatusta. Hotkin ne ihanat sienet ja ison palan oreojuustokakkua. Tuntuu vähän siltä, kuin olisin keskellä surrealista unta, vaikka en olekaan.

Asemalla oikealla raiteella jököttää yksi ainoa juna. Näen sen kyljessä toisen kaupungin nimen, mutta ei ole muuta junaa. Junaan menevä naismatkustaja sanoo, että tämä juna menee kotikylään. Me asetumme vaunuun ja riisumme lapaset, kaulahuivin ja takin. Kohta tulee kuulutus, että niiden, jotka ovat tähän junaan jo ehtineet, täytyy mennä ulos. Se teidän junanne lähteekin poikkeuksellisesti eri raiteelta, kun tämä viedään huoltoon. Vaunussamme on kanssamatkustaja, joka päivittelee, miten viime tinkaan nämä ilmoitukset jätetään. Parkaisen, että me myöhästytään. Referoin kanssamatkustajalle Pasila-Tikkurila-junamatkakokemukseni. Hän lohduttaa, että kyllä ehditään ja pitää minulle ovea auki. Säntään oikealle junalle takki auki ja ilman huivia ja lapasia. Vastaaniskevä viima on hyytävä. Minä ehdin ja pääsen kotiin.


Tällaisia asioita minä teen, koska haluan nähdä idolini. Tottakai minä tulen, vaikka rajallinen fysiikka onkin. Koska juuri samalla tavoin, kuin joku saa iloa omasta jääkiekkoharrastuksesta tai harvinaisten postimerkkien keräilystä, nämä amatsoniseikkailut tuovat minun elämääni elämisen maun. Se on jotain. Minä haluan nähdä vaivaa sellaisten hetkien eteen, jolloin unohdan vähäksi aikaa murheet ja kivun ja olen vain onnellinen. Eihän tämä mitään.  

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti